Vauvavuosi

Niin monella tavalla uskomatonta, mutta totta, että meidän vauvavuotemme on takanapäin ja kotonamme asustaa pieni taapero. Jos olet lukenut aiempia postauksiani, niin tiedät, että tämä tilanne ei ollut meille mitenkään automaattinen tai itsestäänselvä. Oikeastaan pidin perheellistymistä omalla kohdallani itsestäänselvyytenä siihen saakka, kun se ei sitä enää  ollutkaan, ja kovasti toivottua toista viivaa ei ilmestynyt raskaustestiin jatkuvasta yrittämisestä huolimatta. Siihen saakka minulle ei ollut käynyt mielessäkään, että lapsettomuus tai lapsettomuushoidot koskettaisivat meitä – Kahta perustervettä, liikunnallista nuorta aikuista. Vaan kuinkas kävikään?

 

Kuvittelin, että olen jo pienestä asti ymmärtänyt, että lapsia ei tehdä, vaan niitä saadaan. Jokainen lapsi on suuri lahja. Silti suhtauduin lapsitoiveeseemme tietynlaisena projektina, joka seuraavaksi hoidetaan pois alta. Suorittajapersoonana ajattelin sen vievän muutaman kuukauden ja sitten ollaan iloisesti raskaana ja valmistaudutaan uuteen elämänvaiheeseen. Näinhän se ei mennyt, vaan vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduimme tutkimuksiin ja kuljimme jonkin aikaa diagnoosilla selittämätön lapsettomuus. Myöhemmin se sai kaverikseen endometrioosi ja PCOS-diagnoosit. Ei mitään, mikä estäisi raskautumisen luonnollisesti, mutta paljon kaikkea, joka hankaloittaa raskautumista hyvinkin tehokkaasti. Jos olisimme olleet todella kärsivällisiä, niin voihan olla, että olisimme jossain vaiheessa alkaneet odottaa esikoistamme ihan luonnostaakin. Tiedä häntä, mutta mielenterveyteni olisi kyllä ollut turhan kovalla koetuksella, jos yrittämistä omin päin olisi pitänyt jatkaa vuosi tolkulla. En juuri turhauttavampaa tilannetta keksi kuin se, että toivo herää kuukaudesta toiseen ja kierto toisensa perään päättyy pettymykseen.

 

negatiivinen raskaustesti

Hoitojen alussa aloitimme testaamaan letrozol-tabletteja, joista ei omalla kohdallani ollut mitään hyötyä. Ovulaatio tuli todella myöhään, kuten normaaleissakin kierroissa. Olenkin tästä jo aiemmin kertonut täällä blogissa. Tässä ensimmäisessä hoitokierrossa lääkäri olisi jatkanut piikitettävällä hormonilla, mutta olimme lähdössä reissuun Ruotsiin, joten emme olisi päässeet väliultraan ja siksi päädyttiin jatkamaan seuraavassa kierrossa suoraan piikitettävällä hormonilla ja tehdä inseminaatio. Seuraavaa kiertoa saatiinkin odottaa reilusti yli puoli vuotta, koska kaikkien yllätykseksi raskauduin tuosta kyseisestä kierrosta. Se onkin ainoa kerta tuohon mennessä, kun sain kaksi viivaa raskaustestiin. Moni syy herätti huolta raskauden tilasta ja varhaisultrassa raskautta ei valitettavasti löytynyt ja minulle diagnosoitiin kohdunulkoinen raskaus. Silloin muistan kokeneeni kovin ristiriitaisia tunteita. Ensin halusin enemmän kuin mitään, että testi olisi positiivinen ja sitten seuraavaksi rukoilen testin vaihtumista negatiiviseksi ilman, että joutuisin leikkaukseen. Jos sinua koskettaa kohdunulkoinen raskaus, niin voit lukea tarkemmin minun kokemuksiani täältä vanhasta postauksestani.

lapsettomuus suru

Kelaan vähän nopeammin eteenpäin ja päästään vuoteen 2021. Minulle oli tehty edellisen vuoden lopussa punktio, josta saimme kivan määrän alkioita pakkaseen. Tuoresiirto ja ensimmäinen PAS eivät tuottaneet tulosta, mutta kolmannesta siirrosta alkoi hartaasti toivottu raskaus. Muistan, kun ostin alennusmyynnistä Tampereelta Newbien ihanasta liikkeestä ylisuloisen vauvanvaatteen, vaikka olimme mieheni kanssa sopineet, ettemme ostele mitään ennen kuin olemme oikeasti kunnolla raskaana. Muistan sanoneeni miehelleni, että minä olen nyt raskaana, kunnes toisin todistetaan ja olemme kulkeneet hurjan pitkän matkan tähän pisteeseen, niin olemme siitä palkintomme ansainneet. Hänkin sitten heltyi taipumaan ostopäätökseen. Lokakuussa 2021 esikoisemme syntyi suunnitellulla sektiolla ja myöhemmin vauvavuoden aikana pääsimme tuota todella merkityksellistä vaatetta käyttämään. Se muistuttaa minua siitä, että elämä kantaa.

 

Vauvavuosi

Raskautumisen jälkeen seuraavat kuukaudet menivät täydessä pimennossa, koska makasin järkyttävän hyperemeesin kourissa useita viikkoja. Olin viikolla kuusi ensimmäisen kerran tipassa ja siitä olo vain paheni. Söin pahoinvointilääkkeitä raskausviikolle 16 saakka, jolloin ne oli pakko lopettaa. Olo oli hyvä ehkä muutaman viikon ajan keskiraskaudessa, kunnes alkoi erilaiset liitoskivut ja hillitön väsymys tippuneiden rauta-arvojen takia. Viimeisen raskauskuukauden aikana sain infuusion ja olo oli kuin uudesti syntyneellä. Sain nautittua loppuraskaudesta, joskin maha oli niin suuri, että oksennus lensi jo sen takia, että vatsa painoi ikävästi ruokatorveen.

 

Olen kirjoittanut synnytyksestä oman blogitekstinsä ja sen voi lukaista tästä. Minulle ei annettu muita mahdollisuuksia kuin suunniteltu sektio, koska vauvamme oli perätilassa ja erittäin isokokoinen. Kipuilin tätä jonkin aikaa, mutta näin jälkikäteen asialla ei ole minulle mitään merkitystä. Toki toivoisin, että voisin joskus vielä alatiesynnytyksen kokea, mutta sen aika näyttää.

vauva

Vauva oli kyllä niin pieni! Tuntui käsittämättömältä, että saimme viedä hänet kotiin sairaalasta ja hän tosiaan muutti meille! Muistan, kun istuimme vauva sylissä kotona ja mietimme, että mitäs tämän kanssa nyt tehdään. Siitä uuden elämäntyylin rakentaminen alkoi.  Alkuunsa arkiset asiat vaativat ihan hurjan määrän suunnittelua ja ajatustyötä. Esimerkiksi tiettyyn aikaan neuvolaan selviytyminen vaati todenteolla metatyötä ja olimme ihan puhki yhdestä reissusta koko perhe. Ensimmäinen kauppareissumme kaksi viikkoisen vauvan kanssa vasta hauska olikin! Juoksimme kaupan läpi hillitöntä vauhtia valmiina syöksymään kotiin heti, jos vauva inahtaakin. Näin jälkikäteen ajatuskin naurattaa, koska nykypäivänä olemme ravanneet vaikka missä kissan ristiäisissä tyttäremme kanssa.

Ei niin helppoa arkea

 

Arki kyllä yllätti. Tyttäremme on ollut kova viihtymään parhaiten sylissä ja siinä vaiheessa, kun ystävien vauvat köllöttelivät tyytyväisenä matolla, niin meidän neitokainen viihtyi siinä maksimissaan minuutin. Sen jälkeen hän aloitti kunnon huudon, jos äiti ei ollut välittömästi nostamassa neitiä takaisin syliin. Päiväunille laitto oli muutaman kuukauden ikäisenä  aikamoisten haasteiden takana ja lapsemme nukkui vain, jos vaunut liikkuivat tai häntä heijattiin sylissä. Jos liike pysähtyi, hän heräsi välittömästi. Koska kyseessä on esikoisemme, niin en osannut ajatella, että tilanne olisi jotenkin erikoinen. Yöt olivat todella katkonaisia. Neljän kuukauden hulinoiden jälkeen tilanne pahentui pahentumistaan ja loppujen lopuksi heräsin 10-15 kertaa yössä rauhoittamaan vauvaa tissin avulla, kun mikään muu ei käynyt. Neuvolasta ei osattu auttaa, mutta päätin itse varata lastenlääkärin ja kysyä, että olisiko tähän saatavilla mitään apua. Äidin jaksaminen alkoi olla aika lopussa.

Lääkäri sanoi melkein suorilta, että kyseessä on silent refluksi. Refluksi? En ollut osannut ajatellakaan asiaa, koska tyttäremme ei puklannut käytännössä ikinä. Silent refluksi eli hiljainen refluksi nostaa mahan sisältöä ylös, mutta vauva nielaisee sen takaisin. Sen takia sitä ei huomata niin helposti ja se ei vaikuta esimerkiksi painoon niin paljon, kuin tavallinen refluksi. Paino voi nousta ihan normaalisti, kuten meilläkin kävi. Oireina ovat mm. itkuisuus, tyytymättömyys ja katkonaiset unet. Check – check – check – Koskee meitä aivan selvästi. Kävimme myös verikokeissa, joiden perusteella lääkäri aloitti tyttärellemme B12-tipat ja lääkkeen refluksiin. Harmittaa vieläkin, ettemme tajunneet aiemmin mennä lääkäriin ja valitettavasti meitä ei sinne ohjattu neuvolastakaan. Lapsemme vastasi lääkitykseen ja oli ihanaa nähdä hänen viihtyvän lattialla ja sen jälkeen hän alkoikin kehittyä kovaa tahtia liikkumisensa kanssa. Vaunuja ei tarvinnut enää hyssyttää ja yöimetyksetkin jäivät pikkuhiljaa yhteen tai kahteen kertaan. Hänhän halusi aiemmin maitoa vain siksi, että masussa ja ruokatorvessa tuntui ikävältä, johon syöminen auttoi hetkeksi, kunnes se taas vain pahensi asiaa ja siksi hän halusi tissiä taas lisää. Olimme järkyttävässä oravan pyörässä, joka saatiin pikkuhiljaa purettua.

Summa summarum

 

Vuosi on mennyt ihan siivillä! Välillä päivät ovat tuntuneet pitkiltä kuin nälkävuosi ja olen odottanut minuutti minuutilta miehen saapumista kotiin apuun. Välillä taas päivämme on ollut täynnä tekemistä ja ohjelmaa, enkä ole edes ehtinyt miettiä kellon kulkua! On raskasta olla kotona hoitamassa yksin lasta päivät, mutta on myös raskasta käydä töissä ja aloittaa ns. toinen työvuoro heti, kun saapuu kotiin. Ajan kanssa olemme saaneet luotua tähän hyvän systeemin, mikä toimii meille. Mieheni hoitaa käytännössä kaikki iltatoimet ja unille laitoin, kun minä taas hoidan lapsemme päivällä sekä tarvittaessa öisin. Nyt yhden ikävuoden kynnyksellä lapsemme on väläytellyt taitoaan koko yön nukkumisesta ja sitä kohti toivottavasti jatkamme! Vaikka välillä on ollut raskasta ja vaikeaakin, niin päivääkään en vaihtaisi. On ollut mieletöntä seurata toisen kasvua omaksi itsekseen, omaksi persoonakseen. Meidän tyttäremme on parasta, mitä meille on ikinä tapahtunut.

 

Ajatuksia ja toiveita pikkusisaruksesta on ollut oikeastaan siitä lähtien, kun esikoisemme syntyi. Kauanko siihen menee tai onnistuuko se koskaan? Vaatiiko raskautuminen kovia hoitoja vai olisiko luomuraskaus mahdollinen? Saako lapsemme joskus sisaruksen? Pystynkö olemaan ylipäätään raskaana uudestaan, jos se on jotain yhtä hirveää, kuin ensimmäinen raskauteni oli? Jos jos näin käy, niin miten huolehdin esikoisestamme? Sektio aiheuttaa ainakin pakollisen vuoden raskautumiskiellon, joten katsotaan ajan kanssa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

 

Mitä sinulle kuuluu? Oletko sinä hoidoissa vai ovatko hoidot päättyneet? Haaveiletko perheenlisäyksestä? Luen tosi mielelläni teidän kaikkien kuulumisia! 

 

Muista tulla seuraamaan kierron verran toivoa-tiliä! Jos haluat seurata minun henkilökohtaista tiliä, niin sen löydät tästä @jaanavaholuoto. Tahattomasta lapsettomuudesta kertovan podcastini löydät nimellä Kierron verran toivoa mm. Spotifyista, iTunesista ja Suplasta!

Rakkaudella,

Jaana