Synnytyskertomus

Seuraavaksi on luvassa synnytystarina, jossa synnytystapana on suunniteltu sektio eli keisarinleikkaus. Sitä on kovasti toivottu ja olen itsekin palanut halusta päästä kirjoittamaan sen. Seitsemän viikkoa on mennyt vauvan kanssa siivillä ja tuntuu, että nyt on ensimmäinen hetki istua alas ja alkaa miettimään asiaa. Toivon, että olisin ehtinyt kirjoittamaan tämän jo aikaisemmin, jotta kaikki muistikuvat olisivat kirkkaina mielessä, mutta uskon, että aika totuudenmukaisesti muistan asiat edelleen. Viimeisimmässä kirjoituksessani kerroin, että meille valittiin synnytystavaksi suunniteltu sektio vauvan perätilan ja suuren koon vuoksi. Kerroin myös, että se oli alkuun itselleni valtaisa pettymys. Olisin kovasti toivonut, että edes yksi asia meidän kohdallamme menisi ”luonnollisesti”. Näin jälkikäteen ajattelen, että sillä ei ollut mitään väliä, millä keinolla tyttäremme saapui maailmaan, mutta silloin se tuntui todella isolta asialta. Leikkaus ei ollut käynyt mielessänikään. Olin tietysti tietoinen, että leikkaukseen voidaan päätyä, jos synnytys ei suju suunnitellusti, mutta en koskaan ollut ajatellut, että menisimme suunniteltuun sektioon.

 

Ajatus sektiosta ja isosta leikkauksesta puistatti minua. Alun pettymyksestä selvittyäni kirjoitin uuden synnytystoivelistan, josta kerroinkin viime postauksessa. Aloin myös kuunnella podcasteja ja lukea tietoa sektiosta. Katsoin myös jonkun sairaalan tekemän videon sektiosta ja sitä en kyllä voi suositella. Videolla oli kuvattu leikkaussalia, jossa äiti oli peitetty sinisillä verhoilla niin, että pelkkä pää näkyi. Se näky piirtyi verkkokalvoilleni ja tuntui minusta todella pelottavalta. Halusin tai en, niin siinä tilanteessa makaisin itse aivan muutaman viikon päästä. Minun piti olla valmis luovuttamaan kontrolli omasta kehostani ja vauvani maailmaan saapumisesta joillekin muille. Tuntui, että itse olen matkustajan roolissa. Mieheni tosin lohdutti, että se on luojan lykky, ettei meidän tarvitse sitä toimenpidettä tehdä itse. Totta!

 

Samalla, kun piti valmistautua isoon leikkaukseen ja jännittää sen kulkua, piti valmistautua elämämme mullistavaan tapahtumaan, synnytykseen. Samalla, kun jännitti ja kauhulla odotin leikkausta, niin innolla ja malttamattomana odotin tyttäremme syntymää. Miten ristiriitaiset tunteet! Viimeinen viikko ennen synnytystä oli piinaavan pitkä ja täynnä odotusta. Istuimme mieheni kanssa useasti syömässä keittiönpöydän ääressä ja mietimme, että pian tuossa sitterissä on vauva. Meidän oma vauva. Miten uskomaton ajatus se olikaan! Pari päivää ennen synnytystä mielessäni myllersi toden teolla. Itkin jatkuvasti, olin kauhuissani, jännittynyt ja malttamaton samaan aikaan. Mietin mielessäni sektiopäivää ja aamua ennen sektioon menoa. Miten ikinä selviäisin edes tästä 15 minuutin matkasta sairaalalle? Vatsani olisi varmasti niin sekaisin, että en pääsisi edes lähtemään kotoa. Edellisenä iltana hyvä ystäväni ilmestyi ovellemme alkoholittoman kuohuvan ja kukkien kanssa. Hän kehotti meitä nauttimaan kahdenkeskisestä illasta ja huikkasi, että huomenna nähdään teidän tyttärenne ensimäistä kertaa! Uskomatonta!

synnytys sektio

Sektiopäivä

Niin se aamu koitti. Menimme nukkumaan edellisenä iltana puolen yön aikaan. Kätilö soitti sektiopäivää edeltävänä päivänä ja kertoi sektiopäivän aikatauluista. Olisimme ensimmäisenä leikattavana ja meidän piti olla sairaalalla klo 7.30. Kello soitti kuudelta ja ilokseni huomasin, että olimme molemmat nukkuneet sikeästi koko yön. Enpä silloin tiennyt noiden kuuden tunnin yöunien olevan pisimmät uneni moneen kuukauteen. En tietenkään saanut aamulla syödä mitään, koska olin menossa leikkaukseen, joten tavoistani poiketen laitoin musiikkia ja aloin ehostautua. Kuuntelin hyvän mielen biisejä samalla, kun meikkasin. Jos ei muuta, niin ainakin iho näyttää tasaiselta kuvissa. Ripsaria en tohtinut laittaa, koska itseni tuntien tiesin olevani hanat auki suurimman osan ajasta. Hyppäsimme autoon sateisena syksyisenä lokakuun aamuna ja suuntasimme kohti sairaalaa. Mukana oli sairaalakassi, synnytystoivelista, eväitä, kaukalo vauvalle ja jännittynyt mieli!

 

Ajaessamme kohti sairaalaa nauroin miehelleni, että nyt on todella se hetki, kun me saamme suunnata ”synnytys”-kylttien mukaan. Me todella saamme pysäköidä automme sinne synnyttämään tulleiden pitkäaikaiseen parkkiin. Me todella olemme menossa synnyttämään. Emme lähtisi kotiin ilman vauvaa. Kohta meitä olisi kolme. Meidän pieni perheemme olisi kohta täydellinen. Mieli oli innostunut ja odottava, en ollut edes itkenyt vielä kyyneltäkään tähän mennessä. Siihen tosin tuli muutos nopeasti, kun soitimme synnärin ovikelloa ja kätilö kysyi, että millä asialla olemme. Kyyneleet valuivat jännityksestä samalla, kun sopersin ovipuhelimeen meidän tulevan sektioon.

 

Meidät tuli hakemaan ystävällinen kätilö, joka tiedusteli, että miksi itken? Onko jokin muu hätänä vai jännittääkö synnytys? Mieheni vastasi puolestani hymähtäen, että eiköhän tässä synnytyksessä ole ihan riittävästi. Meidät vietiin toimenpidehuoneeseen, jossa annoin kätilölle synnytystoivelista samalla, kun minut laitettiin käyrille. Hän luki toiveeni ja otti ne hyvin vastaan. Olin kirjoittanut toivelistan lähinnä itseäni varten enkä ollut ollenkaan varma, että lukisiko sitä kukaan. Ilahduin, kun näin kätilön ottavan toiveeni tosissaan. Käyrillä vauvalla oli kaikki hyvin, luojan kiitos.

 

Minua jännitti kolme asiaa ennen leikkausta, joista minun piti vain selviytyä. Virtsakatetrin laitto, kanyylin laitto ja spinaali- eli selkäydinpuudutuksen pistäminen. Olin myös kirjoittanut toivelistaani, että nämä asiat pelottavat minua. Ensin laitettiin virtsakatetri. Luulin, että siihen puudutetaan piikillä, mutta puudute olikin geeliä katetriputken ympärillä ja toimenpide sujui nätisti. Sain niin paljon kehuja kätilöltä reippaudestani, että ajattelin hänen kohta hakevan minulle tarrakirjan, johon saan tarran jokaisesta hetkestä, kun olen reipas. Seuraavaksi laitettiin kanyyli. Se olikin jo tuttua juttua tämän raskauden osalta, kun olin ollut tipassa pahoinvoinnin takia sekä matalan ferritiinin takia infuusiossa. Tiesin siis jännittää sitä jo etukäteen, mutta toisella yrittämällä kanyyli saatiin paikoilleen. 2/3 jännitysmomenttia takana ennen varsinaista leikkausta. Hyvä minä, olin ansainnut ainakin viisi tarraa!

 

Seuraavaksi miehelleni tuotiin leikkaussalivaatteet ja hän siirtyi pukeutumaan toimenpidehuoneen vessaan. Opiskelija laittoi minulle tukisukat, jotka ylettyivät reisiin saakka. Kutsuin niitä seksisukiksi, sen verta hottikselta näytin ne jalassa ja sairaalamekko päällä. Samaan aikaan ovesta asteli leikkaava lääkäri esittäytymään. Lääkäri oli ihanan rempseä ja yllätyksekseni myös hän luki toivelistani ja kysyi voisiko viedä sen leikkaussaliin luettavaksi. Olin kovin ilahtunut tästä ja vastasin, että tottakai! Toimenpidehuoneen ultralaite oli kiinni, joten siirryimme toiseen huoneeseen varmistamaan, että vauva on edelleen perätilassa. Mieheni jäi edelliseen huoneeseen vaihtamaan vaatteita ja tajusin, ettei kukaan kertonut hänelle mihin siirryimme. Toisessa huoneessa saatoin tirauttaa pari kyyneltä, kun lääkäri kysyi, että mitä odotan leikkaukselta ja millä fiiliksillä siitä olen. Kerroin avoimesti olevani hieman kauhuissani, mutta myös malttamattomasti odottavani vauvan tapaamista.

 

Kiipesin tutkimuspedille odottamaan lääkäriä, kun ovi avautui. Erittäin komea mies käveli ovesta sisään leikkausvaatteissa ja maski kasvoillaan esittäytyen leikkaavaksi lääkäriksi pilke silmäkulmassa. Miehenihän se siinä ja hänen hyvä tilannetajunsa! Lääkäriä nauratti niin paljon, että hän meinasi pudota tuoliltaan. Kehaisin miestäni kovin komeaksi, johon mieheni sanoi nappaavansa leikkaussalivaatteet kotiin myöhempää käyttöä varten. Tiedä sitten mitä sillä tarkoitti, mutta ainakin huumori meillä kukki jännityksestä huolimatta. Vauva oli edelleen odotusten mukaisesti perätilassa, joten seuraavaksi lähdimme kävelemään kätilön perässä kohti leikkaussalia.

Ensitapaaminen vauvan kanssa

Saavutimme leikkaussalin, jonka ovella meille hymyilivät monet kasvot maskiensa takana ja toivottivat meidät tervetulleiksi. Katseeni löysi nopeasti hyvän ystäväni silmät maskin takana. Tiesin jo etukäteen, että yksi parhaimmista ystävistäni on leikkaussalissa harjoittelussa ja se oli meille iso ilo ja voimavara. Minua alettiin valmistella leikkaukseen ja sen ajan mieheni piti odottaa salin ulkopuolella. Minulle laitettiin toinenkin kanyyli ja sitten olikin aika kääntyä ympäri spinaalipuudutuksen pistämistä varten. Makasin kyljelläni samalla, kun kyynelet valuivat väkisin poskille. Pelkäsin juuri tätä vaihetta niin kovasti. Ajatuskin selkäytimeen pistettävästä piikistä kammotti minua. Kuten myös ajatus niin isosta leikkauksesta minun ollessani täysin hereillä ja järjissäni. Piikki oli hyvin pieni, ei sattunut oikeastaan yhtään ja puudutus meni heti oikeaan paikkaan. 3/3 takana ja jännittävin osuus oli alkamassa. Meidän vauva olisi kohta täällä. Meidän oma vauva.

 

Kun kaikki oli valmista, sai mieheni tulla saliin. Hän asettui istumaan pääni taakse ja verho peitti näkyvyyden vatsaani. Minua oli etukäteen jännittänyt, että puudunhan varmasti, koska ajatuskin vatsan viiltämisestä auki niin, että tunto on tallella, sai minut kauhun partaalle. Olin tämän pelon sanonut myös lääkärille. Kun hän kysyi, että tunnenko mitään puristaessaan vatsanahkaani pihdeillä, vastasin, että en, mutta mieleni tekisi sanoa kyllä. Ihan vain varmuuden vuoksi! Hän hymähti ja sanoi, että sitten leikataan. Tätä oli edeltänyt useammat kommenttini anestesialääkärille, kun kerroin edelleen tuntevani varpaani. Lopuksi anestesialääkäri kehoitti minua nostamaan jalkojani ilmaan. Yritin pinnistää kaikkeni, mutta eivät ne vain nousseet. Tuumasin jalkojeni olleen painavat jo raskausaikana, mutta ei sentään ihan tällaiset. Kaikkia nauratti.

 

En tosiaan tuntenut mitään. Kuulin ääniä ja ihmiset hyörivät ympärilläni. Juttelin mieheni kanssa jännityksen sekaisissa tunnelmissa. Se olisi menoa nyt, paluuta entiseen ei ole. Ei kulunut kauaakaan, kun lääkäri sanoi, että seuraavaksi viiltää reitin kohtuun. Näin mieheni silmissä kauhun. Yhtäkkiä asetelmamme kääntyivät niin päin, että minä tsemppasin häntä. Kyllä me tästä selvitään ja vauvalla on varmasti kaikki hyvin. ”Pylly näkyy” huikkasi lääkäri! Sen jälkeen alkoikin kunnon jumppa. Vauva oli todella tiukasti paikoillaan ja toisen lääkärin täytyi sananmukaisesti runnoa vatsani päällä, että vauva saatiin ulos. Tuntui, että aikaa kului vaikka kuinka ja mitään ei kuulunut. Ei kerta kaikkiaan mitään. Odotimme mieheni kanssa hyvin jännittyneinä, että onhan kaikki kunnossa. Yhtäkkiä kuului maailman upein ääni. Pienen pieni rääkäisy ja samassa meitä onniteltiin, onneksi olkoon, tyttärenne on syntynyt.

sektio
sektio

Olin etukäteen miettinyt, että mitä, jos en tunne mitään tunteita kaiken jännityksen keskellä. Tuossa tilanteessa pelko oli turha. Ylitseni vyöryi kaikki tunteet onnellisuudesta helpotukseen, kun näin vauvan. Hän oli aivan täydellinen. Kyynelehdimme molemmat ja isä siirtyi vauvan mukana takahuoneeseen, jossa pikaisesti häntä vähän putsattiin, laitettiin pipo päähän ja isä sai leikata myös napanuoran. Mielestämme oli ihanasti tehty, että isää varten napanuoraa jätettiin pidempi pätkä ja hän sai hoitaa leikkauksen. Minusta tuo aika tuntui ikuisuudelta, kun odotin vauvaa takaisin leikkaussaliin takahuoneesta. Mieheni sanoi heidän viipyneen siellä korkeintaan muutaman minuutin. No, odottavan aika on pitkä.

 

 

Viimein sain ylpeän isän ja tyttäremme takaisin luokseni ja olin sanoin kuvaamattoman onnellinen. Juuri siinä hetkessä kaikki oli hyvin. Kaikki oli täydellistä. Toiveitamme kunnioitettiin kaikilla tavoilla ja isä ja vauva saivat viettää koko leikkauksen loppuajan kanssani leikkaussalissa. Kätilö auttoi vauvan rinnalle ja ensi-imetyskin tapahtui samalla, kun minua vielä parsittiin kiinni. Onnellista kuplaamme hieman rikkoi se, että kohtuni ei lähtenyt supistumaan kunnolla ja minulle jouduttiin antamaan oksitosiinia suoneen, lisäksi sain lääkkeitä suuhun ja kohtua hierottiin. Tästä syystä menetin myös normaalia enemmän verta, yhteensä 900ml. Kohtu alkoi kuitenkin viimein supistua ja minut saatiin kurottua kiinni. Kysyin leikkaavalta lääkäriltä, että näkyikö kohdussani endometrioosia ja ilokseni sain kuulla, että kohdussa ei ollut jälkiä siitä. Ainoastaan munasarjoissa oli edelleen kystia, mutta sen me jo tiesimmekin.

sektio
sektio

Leikkaussalista meidät kyyditettiin yhdessä perheenä synnytyssaliin toipumaan. Miehelleni tuotiin juhlakahvit ja minä sain lasin vettä. Ikinä ei mikään ole maistunut niin hyvältä, kun tuo vesilasi silloin. Vauvaamme mittailtiin ja olihan hän kunnon kokoinen tyllerö, 51cm ja 4218g. Tässä vaiheessa pyysin miestäni ilmoittamaan perheillemme, että kaikki on kunnossa ennen kuin he sekoaisivat jännityksestä. Itse leikkauksessa nimittäin meni aika pitkään ja kello lähenteli jo puolta päivää. Hän laittoi kuvan meistä ja kertoi kaiken olevan hyvin. Voi sitä onnen määrää!

 

Ensimmäiset päivät

 

Perhehuone oli suurin toiveeni. Jos ei mikään muu täyty, niin haluamme edes perhehuoneen. Olin kirjoittanut tämän toiveen ensimmäiseksi synnytystoivelistaan, sanonut sen puhelimessa edellisenä päivänä kätilölle, ilmoittanut sen ensimmäisenä sairaalaan saapuessamme ja toivonut sitä jo neuvolassa synnytyksestä keskustellessamme. Sitä ei kuitenkaan voitu missään vaiheessa luvata ja sairaalassa oli ruuhkaa. Ruuhkasta huolimatta saimme kuin saimmekin perhehuoneen, kun olimme sitä niin kovasti toivoneet. Mikä helpotus! Mieheni saisi olla minun ja vauvan kanssa sairaalassa niin kauan kuin tarve olisi.

 

Majoitumme huoneeseen ja ihmettelimme pienokaistamme. Otimme ainakin satatuhatta kuvaa, edestä, takaa ja sivulta. Miten joku voikin olla niin täydellinen. Ihanan tuoksuinen pieni vauvamme tuhisi sylissämme ja harjoitteli imemistä. Sydämeni suli, kun näin mieheni vaihtavan ensimmäistä kertaa vaippaa tai ottavan vauvamme kanssa nokosia viereisellä sängyllä. Katselimme vauvaa yhdessä ja vuorotellen tutkailimme, että kai hän hengittää. Varsinkin ensimmäisenä yönä en tainnut nukkua ollenkaan. Vahdin koko ajan hengitystä ja vauva lepäsi loppujen lopuksi kainalossani koko yön, koska oma sänky ei miellyttänyt pientä neitiämme.

perhehuone
perhehuone

Kuusi tuntia leikkauksen jälkeen kätilö kehotti minua kokeilemaan nousta sängystä ja käymään vessassa. Minulla oli edelleen katetri, mutta kuulemma ylös nouseminen olisi tärkeää. Kaikin voimin kiskoin itseäni ylös sängystä istuma-asentoon ja se oli kyllä haasteellista. Olo oli kankea, puutunut ja melko kivulias. Siitä huolimatta lähdin haparoivin askelin kohti vessaa. Olo oli aika inhottava, kun en itse pystynyt mihinkään toimenpiteeseen vaan kätilö vaihtoi minulle puhtaat verkkoalushousut edellisten ollessa yltä päältä veressä. Hän myös siivosi lattian, johon tippui verta minun könyessäni varovasti eteenpäin. Pahoittelin hänelle tätä ja hän ihanan rempseästi totesi, että veri on kivoin kaikista eritteistä. Oksennus kuulemma on sitten vähemmän kivempi. Totta tietysti tuokin, asenne ratkaisee!

vauva
vauva

Toipuminen

 

Olimme sairaalassa kaksi yötä, jonka jälkeen saimme lastenlääkäriltä luvan lähteä kotiin. Yritin olla  sairaalassa mahdollisimman paljon jalkeilla ja ensimmäinen suihku tuntui aivan taivaalliselta. Oli mahtavaa pestä hiet, kuivuneet kyyneleet, veret ja kaikki muut mahdolliset eritteet pois. Olo oli kuin uudesti syntyneellä. Miehelleni oli opetettu vauvan hoitotoimenpiteitä ja minä olin seurannut vierestä. Vaipanvaihto, kylvetys, navan putsaus ja silmien pesu sujui kuin vanhalta tekijältä. Toisena päivänä leikkauksesta kannoin itse tyttäremme lääkärin tutkittavaksi ja voin muutenkin mainiosti. Imettäessäni sain jälkisupistuksia, jolloin tunsin kovaa kipua, mutta muuten olin koko sairaalassa oloajan täysin kivuton.

 

 

Synnytyksestä annoin numeroksi 9/10. Kätilö jutteli synnytyksemme läpi meidän kanssa ja kerroin olleeni kovin tyytyväinen. Yhden pisteen otin pois, kun olisin toivonut alatiesynnytystä, mutta sitä ei nyt tällä kertaa ollut mahdollista saada eikä se ollut kenenkään vika. Minusta tuntui kuitenkin, että en ollut kokenut synnytystä sillä tavalla, kun mitä synnytyksestä ajattelin. Vähän kuin joku muu olisi hoitanut sen kokonaan puolestani. En sano sitä katkerana vaan siltä minusta tuntui. Sillä ei kuitenkaan ollut minulle enää mitään väliä. Tyttäremme oli turvallisesti maailmassa, minulla oli kaikki hyvin ja me pääsisimme kotiin. Meidän tyttäremme saisi tulla ensimmäisen kerran omaan kotiinsa. Vain sillä oli merkitystä.

Tällainen synnytystarina meillä! Kiitos paljon, kun jaksoit lukea kirjoitukseni! Seuraavassa kirjoituksessa kerron miten arki on meillä sujunut.

Muista tulla seuraamaan kierron verran toivoa-tiliä! Jos haluat seurata minun henkilökohtaista tiliä, niin sen löydät tästä @jaanavaholuoto. Tahattomasta lapsettomuudesta kertovan podcastini löydät nimellä Kierron verran toivoa mm. Spotifyista, iTunesista ja Suplasta!

Vauvakuplaterveisin,

Jaana