Synnytystarina saa jatkoa. Ensimmäisen osan voit lukea tästä! Tähän mennessä lapsivesien menosta oli kulunut reilusti yli 50h ja kivuliaita supistuksia oli takana melkein 30h. Olin sinnitellyt pelkän TENS-laitteen ja jumppapallon avulla, vaikka aistin jonkun olevan vialla, koska supistuskipu oli äärimmäisen kovaa. Supistusten väleissä vatsaan ja häpyluun alueelle jäi kova kipu eikä paljon puhuttuja supistusten välisiä kivuttomia taukoja ollut. Pyysin miestäni soittamaan kelloa! Näin tarinamme jatkuu:

Kätilömme tuli paikalle ja kerroimme nopeasti tilanteen, kunnes seuraava pitkä ja kipeä supistus saapui. Pyysin päästä ammeeseen, jotta voisin samalla saada ilokaasua. Toiveeni oli synnyttää ammeeseen ilokaasun avustuksella ja olin aivan varma, että tällä tahdilla ja kivuilla tilanteen täytyy olla edennyt. Kätilö täytti meille ihanan ”spa-osaston” ammeen. Käytännössä juoksin ammeeseen supistusten välissä, koska en tiennyt miten kestäisin yhden ainutta supistusta ns. kuivalla maalla ilman mitään apua. Spa-osasto oli ihana. Siellä oli kaikki mistä olin haaveillut. Hämärä valaistus, led-valot katossa ja kätilö oli laittanut meille vielä led-kynttilöitäkin sinne. Tunnelma oli kuin paremmassakin kylpylässä. Euforiaa ei pitkälle jatkunut, kun supistuskipu tuli päälle.

Kaksi tuntia olin ammeessa. Kaksi tuntia yritin sinnitellä hengissä ja kestää elämäni kovinta kipua. Kaksi tuntia vedin ilokaasua niin paljon naamariin, kun maskista irtosi ja olin täysin muissa maailmoissa. Ilokaasu ei auttanut supistusten aikana yhtään. Ei, vaikka kuinka päin ja aikaisin sitä otin. Käytännössä otin sitä melkein koko ajan, koska supistusten välinenkin kipu ja paine vatsassa oli jo todella kovaa. Mitään puhuttua taukoa supistuksen väleissä ei ollut. Yhtäkkiä havahduin siihen, että olen edelleen ammeessa. Mieheni piti minua pinnalla ja koitettiin selviytyä yhdessä. Mahtoi olla aika rajun näköistä katsella vierestä toisen kokoaikaista tuskaa. En muista tuosta ajasta käytännössä enää melkein mitään. Viimein kuiskasin miehelleni, että tämä ei ole normaalia. En kestä tätä ja joku on vialla, koska minä kestän mielestäni paljon. Joku tässä mättää. Soitimme kelloa.

Kätilö tuli melko nopeasti paikalle ja mieheni kertoi tilanteen. Minä sanoin kipujen olevan liian kovia ja etten selviä, eikä kivuista ole mitään taukoa. Kätilö teki pikaisen sisätutkimuksen altaaseen päin. Lapsivesien menosta oli mennyt aikaa 60h ja kipeitä supistuksia oli jatkunut tähän mennessä 35h putkeen. Niistä viimeiset kymmenen tuntia oli täysin jatkuvaa kipua ja viimeisen viiden tunnin aikana tuntui, etten selviä enää minuutistakaan. Tiedostin, että kaikki ei ole normaalisti ja nyt tarvitsisimme apua. Olin huolissani sekä itsestäni että vauvasta. Jokin tässä mättäsi. Sisätutkimuksessa olin 4cm auki ja vauva edelleen erittäin korkealla. En kestäisi enää.

Sanoin haluavani epiduraalin. Kerroin, että tuntuu, että jokin on vialla. Tämä ei etene ihan valtavista kivuista huolimatta. En todella tiennyt, että miten selviäisin siirtymisestä altaasta synnytyssaliin epiduraalia varten. Samalla tiesin, että kaikki haaveeni ammesynnytyksestä tai ”luomusynnytyksestä” kariutuisi viimeistään tähän toimenpiteeseen. Jokin vaisto kuitenkin sanoi, että nyt täytyy toimia näin ja, että tämä ei ole edennyt siten, miten pitäisi. Tiesin kyllä, että käynnistyminen voi olla hidasta, kuten myös aukeaminen eikä sentit kerro koko totuutta. Kipujen kovuus ja yhtäjaksoisuus herätti kuitenkin ajatuksen, että jos tämä määrä kipua ja supistuksia ei ole edistänyt vauvan asentoa yhtään eikä kivut missään kohtaa lopu, niin joku on vialla.

Mieheni ja kätilön avustuksella pääsin saliin ja pedille odottamaan anestesialääkäriä. Vedin ilokaasua, joka tuntui olevan ainoa oljenkorteni tässä selviytymistaistelussa mieheni tuen lisäksi. Ilman häntä olisin luovuttanut jo aikoja sitten. Hän teki kaiken mitä pystyi, tuki hengityksessä, silitti, kannusti, painoi akupisteitä ja vaikka mitä muuta. Anestesialääkäri oli varattu, mutta luojalle kiitos paikalla oli myös toinen anestesialääkäri, joka pääsi tulemaan nopeasti. Ihana naisääni kuului selkäni takaa ja toivoin hänen pelastavan minut ja vauvan. Toivoin, että olisin vain niin kivun kourissa, etten pystynyt enää rentoutumaan ja sen takia vauva ei laskeutunut eikä paikat auennut. Uskoin ja toivoin, että puudutus auttaisi tähän ja homma etenisi. Epiduraalin laittaminen oli nopea ja lähes kivuton prosessi. Pelkäsin kuollakseni, että saan järkyttävän supistuksen silloin, kun ei saa liikkua. Kipu oli niin infernaalista supistuksen aikana, että en tiennyt miten pystyisin olemaan silloin paikallani. Tuntui, että kehoni ei ollut enää omassa hallinnassani. Ihoa puuduttava neula oli ainoa, mikä hieman nipisti ja itse puudutuksen laittoa en edes muista. Muutamien minuuttien päästä nukahdin. Puudutus toimi.

Tuskien yö

Ei johtunut kipukouristuksista eikä muustakaan se, ettei vauva laskeutunut. Vaikka epiduraali vei suurimmat kivut pois ja jätti ainoastaan valtavan paineen tunteen takapuolen alueelle, ei synnytys edennyt. Oksitosiinitippa piti huolta, että supistukset eivät laantuisi ja niitä tulikin aivan jatkuvasti. Tunnit kuluivat ja muutaman tunnin välein lisättiin puudutusta. Kivut palautuivat joka kerta kuin salama kirkkaalta taivaalta aina puudutuksen laantuessa. Tuntui, että kipukynnykseni oli niin lujasti ylitetty ja kehon voimavarat järkkyneet, etten jaksanut ottaa yhtään kipua vastaan. Tuntui, että pissaaminen oli tosi hankalaa ja minut katetroitiin pariinkin otteeseen yön aikana. Katetrin laittamiseenkin vedin ilokaasua, koska kaikki tuntui kamalalta. Olin miljoonissa piuhoissa kiinni ja vauvan sykkeet laskivat oksitosiinitipan vauhdittamien supistusten aikana. Vauvan päähän laitettiin pinni, joka seurasi sykkeitä. Tippa-annosta nostettiin ja laskettiin. Aukesin yhtä hitaasti milli kerrallaan, mutta vauva ei vain laskeutunut.

Yöllä tutkittiin kätilön kanssa tilanne sisätutkimuksella. Olo oli kuin potilaalla, kun minusta lähti sen seitsemää eri sorttia johtoa joka suuntaan. Yritin kyllä liikkua parhaani mukaan aina, kun puudutteen lisäämisen jälkeen sai luvan, jotta vauva pääsisi laskeutumaan. Istuin jumppapallolla, roikuin ilmajoogaliinassa syväkyykyssä, heiluttelin lanteita toinen jalka jakkaralla ja tehtiin kätilön kanssa reboza-liinarentoutusta. 70h lapsivesien menosta ja 42h kipeiden supistusten alkamisesta olin seitsemän senttiä auki. Vauva edelleen erittäin ylhäällä. Synnytys ei edistynyt. Vaikka supistukset avasivat kohdunsuuta hyvin hitaasti, niin koska vauvan pää ei ollut painamassa synnytyskanavaa, ei homma edennyt. Vauva ei voisi syntyä niin ylhäältä, missä oli yöllä. Olo oli ihan epätodellinen. Kaikki on mennyt pieleen, mitä pieleen voi mennä, mutta en kai joudu vielä sektioonkin?

Yön aikana minua ja meitä tuki ihana, kokenut kätilö. Jossain vaiheessa aamuyöllä kysyin häneltä, että syntyykö tämä lapsi alateitse. Hän vastasi, että hänen kokemuksensa mukaan ei, mutta ihmeitäkin tapahtuu. Siinä vaiheessa uskalsin luovuttaa. Tämä homma ei nyt ole enää minun käsissäni, jos on koskaan yhtään ollutkaan. Nyt ei auta hengitykset, ei aaaa:n sanominen, ei TENS-laitteet, ei ammeet eikä edes puudutuksen tuoma kivuttomuus. Vauvan sykkeet laskivat tipan takia ja sitä jouduttiin lopettamaan, jonka jälkeen se taas aloitettiin. Eihän tässä touhussa ollut enää järjen hiventäkään mukana. Olin ihan loppu ja vauva alkoi väsyä. Halusin synnyttää alateitse kyllä, mutta en hinnalla millä hyvänsä.

Juttelin kätilön kanssa vaihtoehdoistamme ja hän sanoi, että meidän kannattaa odottaa aamun lääkäriä, joka tulee tuoreilla silmillä töihin. Nyt, kun ei ollut mitään akuuttia hätää kenelläkään. Oksitosiini-tippa laitettiin kiinni ja minuun pumpattiin lisää puudutusta. Yritetään selvitä aamuun saakka näin. Ilmeisesti epätoivoni ei ole näkynyt niin paljon ulospäin, koska ihana kätilömme oli kirjoittanut vielä yöllä synnytyskertomukseen, että olemme mieheni kanssa positiivisella mielellä.

Kuopuksemme syntymä

Aamulla lääkäri vihdoin tuli ja yllätyksekseni hän oli myös ollut lapsettomuuslääkärimme silloin, kun esikoisemme aikaan olimme hoidoissa. Näinhän tämän pitikin mennä, että hän auttaisi meidät maaliin. Sisätutkimuksessa olin seitsemän senttiä auki. Yöllä olin käynyt jo kahdeksassa sentissä, mutta tilanne oli nyt 7cm. Vauva edelleen hyvin ylhäällä eikä missään nimessä esimerkiksi sellaisella korkeudella, jossa voisi lähteä ponnistamaan, vaikka olisin täysin auki. Tai sellaisella korkeudella, josta hänet voitaisiin esimerkiksi imukupilla auttaa syntymään. Lääkäri sanoi, että ehkä voisimme vielä pari tuntia kokeilla uudestaan laittaa oksitosiinitippaa, kun se oli ollut loppuyöstä kiinni vauvan sykkeiden laskun takia. Vauva ei ollut yli 48h jatkuneiden kipeiden ja säännöllisten supistusten avulla laskeutunut käytännössä ollenkaan alaspäin, joten en jaksanut enää uskoa, että kaksi lisätuntia tekisi tilanteelle mitään. Olin täysin loppu, voimani olivat tipotiessään ja tulehdusarvot olivat nousseet 60. Sanoin itse, että eiköhän tämä yritys ollut tässä. Niin paljon, kun se minua harmittikin, niin tiesin, että kehoni yrittää sanoa jotain eikä tässä ole kaikki kunnossa. Homma täytyy keskeyttää ja hoitaa maaliin toisella tavalla ja se tapa tulee olemaan sektio.

Parin tunnin päästä leikkaussaliin saatiin tilaa ja minua alettiin valmistelemaan leikkaukseen. Olin pettynyt, mutta helpottunut. Tämä kidutusnäytelmä loppuu ja meidän uusi elämänvaiheemme voi alkaa. Olin myös huolissani vauvan hyvinvoinnista. Olin ollut jo yöstä, klo 24 alkaen syömättä ja juomatta, koska kätilömme mukaan täytyisi olla valmistautunut menemään leikkaukseen. Puimme tukisukkia ja mieheni juotti minulle sen mönjän, joka täytyy juoda ennen leikkausta. Hän sai päälleen leikkausasun ja naureskelimme, että täytyy ottaa kuvia, sen verta komea hän oli asussaan! Ei olisi paljon naurattanut, jos epiduraali ei olisi koko aikaa vienyt kipuja pois. Rauhallisin mielin siirryimme kohti leikkaussalia. Olin fyysisesti ihan loppu, mutta henkisesti kiitollinen ja jännittynyt. Se olisi menoa nyt – viimeinkin!

Kiireellinen sektio

Leikkaussalissa tehtiin valmisteluita leikkausta varten. Sain spinaalipuudutuksen, koska epiduraali oli jättänyt tunnon takapuoleen ja jalkoväliin. Se meni parin kerran jälkeen nätisti. Minulle laitettiin myös uusi kanyyli, joka laitettiin ikävästi ranteen sisäpuolelle ja se tuntui hiukan inhottavalta. Katetri oli laitettu jo synnytyssalissa. Enää pitäisi kaivaa vauva esiin. Siinä sitä kaivuutyötä riittikin!

Vauva oli yrittänyt kovasti laskeutua ja oli todella tiukassa kiinni. Eihän se toki ole ihme, kun supistuksia oli tähän mennessä ollut taukoamatta yli 50 tunnin ajan. Lapsivesien menosta oli 77h aikaa. Yhtäkkiä koko leikkaussalin henkilökunta säntäsivät painamaan vatsaani joka suunnasta. Tämä oli tuttua jo edellisestä leikkauksesta, sillä esikoisemmekin istui tiukasti perätilassa lantiossani. Kuopuksemme hartioiden ulosautto oli leikkauspapereiden mukaan erittäin vaikea. Viimein kuitenkin kuului rääkäisy ja silmämme kostuivat ilon, onnen ja helpotuksen kyynelistä! Sain nähdä vauvan, joka oli yltä päältä kinan ja veren peitossa. Mieheni ja vauva siirtyivät takahuoneeseen, jossa vauva käärittiin peittoihin. Samaan aikaan kuulin, kuinka lääkäri sanoi, että kohtu oli revennyt ja tilasi verta leikkaussaliin. Tunnelma oli kireä ja tajusin, että nyt tapahtui jotain, mitä ei olisi pitänyt.

Tilanne saatiin onneksi nopeasti hallintaan ja lisäverta ei loppu viimeksi tarvittu. Sain hetkeksi vauvan vielä nähtävilleni, kunnes he siirtyivät isin kanssa synnytyssaliin. Edellisessä sektiossamme, joka oli suunniteltu, sain pitää vauvan koko leikkauksen ajan rinnallani ja mieheni tukenani. Nyt, päivystyksellisessä toimenpiteessä, ei ollut tarpeeksi henkilökuntaa, jotta tämä olisi onnistunut. Siksi isän ja vauvan piti siirtyä pois salista. Tiesin jo entuudestaan, että haavojen ompeleminen on hidasta, joten harmitti, että menetän vauvan elämän ensihetket väkisinkin. Lisäksi repeämän takia ommeltavaa oli paljon ja puudutuksen teho alkoi pikkuhiljaa lakata. Minulle lisättiin ensin kipulääkettä ja lopuksi vielä epiduraalia, jotta saatiin leikkaus tehtyä loppuun. Tämän takia olin niin puutunut, että jouduin heräämöön. Loppujen lopuksi leikkaus meni hyvin, mutta menetin 1400ml verta ja olo oli aika hutera.

Heräämössä ei ollut muita potilaita ja pyysin ensitöikseni hoitajaa soittamaan synnärille, että he voisivat kertoa minun joutuneen vielä heräämöön, mutta minulla on kaikki hyvin ja tulen heti, kun tunto palaa. Arvelin nimittäin mieheni olevan todella huolissaan, kun minua ei näy eikä kuulu. Edellisellä kerralla pääsimme suoraan synnytyssaliin eikä reissua heräämöön tarvittu. Hoitaja oli kuitenkin sitä mieltä, ettei soittoa tarvittu, vaan siellä tiedetään minun olevan heräämössä, jos minua ei näy. Onneksi synnytysosastolta soiteltiin pian perääni ja mieheni sai tiedon, että olen kunnossa. Tein hartiavoimin töitä jumpatakseni jalkani toimintakuntoon. En usko, että se auttoi yhtään, mutta tahtotila päästä perheeni luokse oli iso. Kolme pillimehua ja pari tuntia myöhemmin sain viimein varpaisiini liikettä.

Vauvan ensihetket

Vauvamme sai viettää ensihetket isänsä rinnalla ihokontaktissa. Olin raskausaikana lypsänyt maitoa ruiskuihin, jotka odottivat sairaalan pakastimessa. Iskä sai antaa niistä pari samalla, kun he odottelivat minun saapumistani heräämöstä. Vauva oli punnittu ja mitattu. Hän oli 3996g ja 52,5cm. Ei siten ollenkaan niin iso tai tyypillinen ”radi-vauva”, mitä meille ennustettiin. Hän oli todella sopusuhtaisen kokoinen. Pitkä, kaunis, jäntevä. Täydellinen tyttäremme.

Kun viimein pääsin perhehuoneeseen isin ja vauvan luo, tuli itku. Olo oli niin helpottunut, kun sain pienen tuhisijan rinnalle. Hän sai heti jutun juonesta kiinni ja imetystaipaleemme käynnistyi. Kuusi tuntia leikkauksen jälkeen otin varovaiset ensi askeleet ja kävelin vessaan. Jälkivuotoa oli runsaasti ja olo oli hutera, mutta onnellinen. Saman päivän iltana mieheni haki esikoisemme katsomaan siskoaan. Meillä oli ollut ihan hirveä ikävä esikoistamme, emme koskaan ollut olleet näin kauaa erossa aiemmin. Hän oli kovin hämmentynyt, mutta kiinnostunut vauvasta. Vauva antoi esikoisellemme lahjaksi Pipsa possu-pehmolelun, joka kainalossa hän lähti hyvillä mielin kotiin.

Lapsivuodeosastolla saimme iloksemme saman ihanan kätilön kuin esikoisemme aikaan! Hänen astuessa ovesta alkoi oma jännitys ja stressi pikkuhiljaa laueta. Oli ihana nähdä häntä ja tiesin, että olisimme hyvissä käsissä osastolla olomme ajan. Vaihdoimme halaukset ja kävimme läpi synnytystä sekä muita vauvaan liittyviä asioita. Harmittelin ääneen, kun en taaskaan saanut sitä kivaa kahvikattausta, jonka yleensä synnyttäneet puolisoineen saavat. Minä sain sen sijaan maistaa huikan pillimehua leikkauksen jälkeen mieheni juodessa kahvia. Ihana kätilömme teki meille juhlakattauksen ja toi sen huoneeseemme, ihan vain minua varten! Joskus pienimmät asiat antavat tosi suuren merkityksen. Kiitos kaikesta avusta ja tuesta Reetta molempien tyttäriemme ensimmäisinä päivinä!

Yöllinen kätilömme kävi moikkaamassa meitä samalla, kun toi naapurihuoneeseen synnyttäneen perheen. Hän halasi minua ja sanoi, että teimme kyllä kaikkemme ja jaksoin upeasti. Nuo sanat olen painanut sydämeeni ja ne merkitsivät minulle ihan hirveän paljon! Kiitos, että kävit luonamme ja tuit meitä matkamme aikana. Häneltä vielä kysyin, että olisiko ollut mitään keinoa saada vauvaa laskeutumaan. Hän totesi, että ehkä oksitosiinia olisi voitu vielä lisätä, mutta kuka olisi uskaltanut tehdä sen, kun vauvan sykkeet laskivat jo noilla määrillä ja kohtu repesi. En uskalla edes ajatella, että mitä olisi tapahtunut, jos kohtu olisi revennyt alatiesynnytyksen ponnistusvaiheessa. Olisinko tässä? Entä tyttäreni? Parhaimmassakin tapauksessa olisi voitu joutua esimerkiksi kohtu poistamaan. Onneksi mitään näistä skenaarioista ei tarvitse ajatella.

Verensokeriseurantaa ja synnytyskeskusteluja

Minulla oli raskaudessa ruokavaliohoitoinen radi eli raskausajan diabetes. Käytännössä arvot ylittyivät kerran ilman suurempia muutoksia ruokavaliossani. Tästä syystä vauvalta seurattiin 2vrk ajan verensokereita. Alkuun kaikki meni hyvin, mutta toisena yönä eräs vanhempi kätilö pamahti huoneeseemme ottamaan verensokeriarvoja. Hän laittoi valot ja nappasi vauvan syliinsä. Ensimmäiset sanat olivat: ”Herranjestas, kun on keltainen vauva!”. Sitten hän otti verensokerin, joka oli liian alhaalla ja totesi tämän aivan varmasti vaikuttavan kotiutumiseemme! Hän lähti vauhdilla huoneesta hakemaan lisämaitoa ja sokeria vauvalle, ja me jäimme ihan ihmeissämme huoneeseen. Olin kiukkuinen ja harmistunut, sillä olin visusti päättänyt lähteä kotiin seuraavana päivänä esikoisemme luo. Tapa, jolla kätilö kauhisteli sekä vauvan väriä että verensokereita, aiheutti ahdistuksen, sillä siihen asti vauvan värissä ei ollut ollut mitään vikaa. Käytin seuraavan tunnin kello aamu kolmen ja neljän välissä googlettamiseen vauvan matalista verensokereista ja löysin vaikka mitä kauhuskenaarioita. Onneksi tunnin päästä tehdyssä kontrollissa arvot olivat nousseet hyvin ja kätilökin oli huomattavasti sensitiivisempi eikä räväyttänyt asiaansa ihan yhtä rajusti hormonihuuruisen ja väsyneen äidin niskaan.

Seuraavana päivänä juttelin synnytyksestä vielä toisen kätilön kanssa. Kerroin eri vaiheista ja jatkuvasta kivusta supistusten välissä. Hän sanoi siltä istumalta, että no se viittaa heti virhetarjontaan. Olin hämmästynyt, sillä kukaan ei ollut sanonut minulle koko pitkän synnytyksen aikana, että nuo jatkuvat kivut johtuvat väärästä tarjonnasta. Yöllä ollut kokenut kätilömme kyllä puhui, että vauvan asentovirhe saattaa aiheuttaa vaikeuksia laskeutumisessa. Silti nyt, kun joku sanoi ääneen, niin ymmärsin, että en ollut kuvitellut jatkuvia kipuja ja tilanne oli täysin selvä.

Myöhemmin olen lukenut aiheesta ja esimerkiksi terveyskirjaston sivuilla sanotaan: ”Normaalissa synnytyksessä kipu tuntuu vain supistusten aikana. Supistusten välissä tuntuva kipu voi kertoa jostain ongelmasta synnytyksen kulussa.”. Loppujen lopuksi selvisi, että lapsemme oli avosuisessa tarjonnassa ja vinottain. Netissä kerrotaan avosuisen tarjonnan vaikuttavan mm. siihen, että synnytys hankaloituu, äidin kivut ovat kovempia ja jatkuvia supistusten välissäkin sekä asentovirhe lisää toimenpiteiden riskiä. En tiedä, että miksi emme jutelleet tästä virheasennon mahdollisuudesta jo aiemmin, kun monet merkit näin jälkikäteen viittasivat tähän. Yön kätilö muistaakseni sanoi lapsen olevan hassussa asennossa, mutta muut eivät aiheeseen puuttuneet.

Summa summarum. Tyttäremme oli avosuisessa tarjonnassa vinottain. Hän ei siis mitenkään siinä asennossa olisi mahtunut laskeutumaan. Minun olisi pitänyt aueta varmaan 20cm, jotta hän olisi mahtunut alaspäin. Pään mitta vinottain kasvoista katsottuna on nimittäin melko paljon pidempi kuin takaraivon pituus oikein päin tullessa. Lisäksi hänellä oli napanuora kaulan ympärillä ja ei hän tietysti ihan pienikään ollut. Synnytysdiagnooseja sain ripakopallisen: Kiireellinen keisarinleikkaus, pitkittynyt synnytyksen avautumisvaihe, sikiön pään epätäydellisestä kiertymisestä aiheutuva synnytyseste ja muu heti synnytyksen jälkeen ilmenevä verenvuoto. Olipahan reissu. Synnytystoiveideni toteutumisen sijaan keräsin melkein kaikki mahdolliset ja mahdottomat diagnoosit.

Onneksi olemme nyt kotona. Vauva on aivan ihana ja isosisko on erittäin huomioonottava ja kiinnostunut vauvasta. Imetys sujuu helposti ja vauva on kasvanut viikossa sen verran, mikä oli minimitarve kuukaudessa. Kolmen viikon aikana painoa on tullut 1,5kg, jos verrataan kotiutumispainoon. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, kuten ei sekään, että sain vielä kohtutulehduksen, mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Pääasia, että hän on nyt täällä ja perheemme on kokonainen. Tänään rutistan tyttäriäni ja miestäni vielä kovempaa ja kiitän elämästä!

Kirjoitus on jatkoa aikaisemmille kirjoituksilleni. Jos et vielä ole lukenut niitä, niin löydät ne täältä! Viimeisimmästä kirjoituksestani on vierähtänyt tovi. Jokainen päivä on ollut täynnä uuden ihmettelyä ja samaan aikaan olen kovasti odottanut syksyä. Kuten olen aiemmin kertonutkin, niin koko raskauden alkuvaiheen, noin viikolle 20 saakka, kärsin todella pahasta raskausajan pahoinvoinnista. Oksensin vähintään kymmenen kertaa päivässä ja voin koko ajan todella huonosti. Todella huonolla voinnilla tarkoitan sitä, että etova tunne oli läsnä aivan 24/7 enkä varsinkaan alkuaikoina pystynyt katsomaan edes televisiota, koska kaikki teki huonoa. Yritin aamuisin nukkua niin pitkään kuin suinkin pystyin, jotta päivä olisi lyhyempi. Illalla olin viimeistään kahdeksalta pedissä ja siinä välissä nukuin 4-6h päiväunia. Kyllä, yritin kirjaimellisesti nukkua alkuraskaudesta ohi! Tai voidaanko edes puhua vain alkuraskaudesta, kun pahoinvointi jatkui kovana puoleenväliin saakka, mutta kuitenkin.

Viikon 20 jälkeen elämä alkoi voittaa pikku hiljaa. Saatoin oksentaa enää kerran päivässä ja oksentamisten väleissä olo oli suhteellisen normaali. Pystyin jo tekemään töitä ja lopettamaan elämäni pisimmän sairasloman. Se oli ihanaa! Olen todella tekeväinen ihminen ja paikallaanolo söi minua niin henkisesti kuin fyysisesti. Olen tottunut liikkumaan paljon ja mieleni rakastaa erilaisia toimintoja ja projekteja. En ollut mitenkään oma itseni ensimmäisten raskauskuukausien aikana, kun minulta meni kaikki ne asiat arjesta, joita yleensä tykkään tehdä ja minkä ympärillä arkeni pyörii. Silti aika oli ihmeellistä, sillä tätähän minä olin toivonut niin kauan. Tai pienenä tarkennuksena: en ollut toivonut vaikeaa raskautta, mutta raskautumista ylipäätään. Onhan se nyt ihmeellistä! Jos jotain hyvää pahoinvoinnista etsii, niin se on ehdottomasti se, että kun voi todella todella huonosti koko ajan, niin ei ehdi stressaamaan raskauden kulusta niin paljoa. Jatkuva oksentaminen ja etova olo muistuttivat kyllä hyvinkin voimakkaasti siitä, että jotain ihmeellistä on kasvamassa minun kohdussani.

Aika kuluu ja raskaus etenee

Viime postauksessani kerroin ensimmäisestä neuvolakäynnistä. Se jännitti ihan hirveästi meitä. Seuraavaksi odotettiin niskapoimu-ultraa sydän syrjällään. Sitten odotettiin rakenneultraa ja raskauden puoliväliä. Aika meni niin hitaasti. Pahoinvoinnin keskellä ajattelin, että en kuuna päivänä ikinä selviä lokakuuhun saakka. Päivät matelivat ja odotin aina kuin kuuta nousevaa perjantaita. Perjantaisin meillä vaihtuu raskausviikko ja samalla saan lukea, että mitä tällä viikolla pienelle ihmeellemme tapahtuu. Lisäksi se kertoi, että olemme taas askeleen lähempänä laskettua aikaa.

Niskapoimu- ja rakenneultra menivät hyvin. Rakenneultrassa selvisi, että vauvamme kasvaa käyrien yläpuolella ja vastaa kooltansa noin paria viikkoa suurempaa vauvaa. Koska hedelmöittymisajankohta tiedetään täsmällisesti, niin tämä ei kuitenkaan aiheuta laskettuun aikaan muutoksia. Sitä suuremalla syyllä oli tärkeää osallistua sokerirasitustestiin ja varmistaa, että sen suhteen kaikki on ok. Toki kätilö sanoi, että vanhemmatkin ovat suhteellisen pitkiä, ettei se ihmekään ole, että vauvakin sitä on. Rakenneultran lopussa uskaltauduin kysymään, että onko mahdollista nähdä, että odotammeko tyttöä vai poikaa? Kätilö sanoi tämän olevan vain veikkaus, mutta tytöltä meidän pienokainen vaikuttaa. Kyllä siinä oli itkussa pitelemistä niin minulla kuin miehelläni. Meidän pieni ihana rakas prinsessa se sielä kasvaa!

Raskaudesta kertominen

Sitä päivää olin odottanut niin kauan. Että saisin nähdä itsestäni kuvan, jossa minulla on kaunis raskausvatsa. Koska raskaudesta on hyvä aika kertoa? Se varmasti riippuu täysin ihmisestä, jotkut kertovat heti ja jotkut eivät ollenkaan. Minä kuitenkin halusin kertoa. Halusin samalla jakaa omille tuttavilleni palan meidän tarinaa laittamalla linkin tänne blogiin. Silläkin uhalla, että saattaisin saada erikoisempiakin kommentteja osakseni.

Mieheni kanssa päätimme, että rakenneultran jälkeen nappaamme meistä muutaman kuvan ja kerromme uutisesta. Tähän mennessä olimme toki jo monille ystäville asiasta sanoneet ja perheenjäsenet tiesivät ihan alusta saakka, että missä mennään. Jännittyinein sydämin julkaisin tekstin:

Suurin unelmamme ja sylimme on täyttymässä lokakuussa Pitkä on ollut matka tähän pisteeseen ja monta mutkaa on käyty läpi. Onneksi on maailman rakkain puoliso rinnalla, jonka kanssa nämäkin risukot ollaan kahdestaan raivattu Olemme kovin onnellisia ja iloitsemme kasvavasta vauvamasusta joka ikinen päivä, emmekä malta odottaa lokakuuta

Minua jännitti ihan hirveästi julkaista tuo teksti ja jakaa tämä blogi siinä, koska kyseessä on kuitenkin kovin henkilökohtainen asia. Siitä huolimatta halusin sen tehdä, koska minua on niin pitkään harmittanut, ettei näistä asioista puhuta avoimesti. Mitä enemmän aiheesta puhuttaisiin, sitä vähemmän se olisi tulevaisuudessakin tabu. Ajattelin, että harva kuitenkaan jaksaa lukea blogia loppuun saakka, koska se on kuitenkin aika “syvällistä” tietoa koskien hoitoja ja niiden kanssa painimista. Yllätys oli suuri, kun sadat ihmiset lukivat blogia ja kymmenet ihmiset lähettivät minulle viestejä. Osa halusi toivottaa tsemppiä, osa oli järkyttynyt lukemastaan ja kovin onnellinen meidän puolesta ja osa halusi jakaa omia vastaavia kokemuksiansa. Ehdottomasti suurin osa oli heitä, joilla oli aiheesta omakohtaista kokemuksista ja he kiittivät siitä, että näistä asioista puhutaan ääneen. Yhtä ainutta negatiivista kommenttia en saanut, en yhtä ainutta. 

Mitä meille kuuluu nyt?

Elämme tällä hetkellä raskausviikkoa 28+6. Viimeinen kolmannes on pyörähtänyt käyntiin ja tätä kirjoittaessani saan aika ajoin aikamoisia harjoitussupistuksia. Muuten voin hyvin! Kovat helteet ovat aiheuttaneet jonkin verran turvotusta jalkoihin, mutta ei onneksi mitään sen isompaa. Vatsa on aika suuri ja kasvaa tasaisesti yläkäyrän yläpuolella. Moni onkin päivitellyt vatsani suurta kokoa ja ei ole kerta eikä kaksi, kun olen kuullut minusta tulevan aivan jättimäinen. Vastaan aina näihin kommentteihin, että “niin kauan tätä vatsaa on odotettu, että kannan jokaista senttiä äärimmäisellä ylpeydellä ja onnella!”. Vauvan potkut ovat ihania, vaikka välillä tuntuu, että hän yrittää kaivautua vatsanahkan läpi ulos, kun punkee niin lujaa. Mutta jokainen potku lämmittää sydäntä ja muistuttaa, että sielä hän kasvaa ja kehittyy. Se on tosi ihmeellistä!

Samaan aikaan viikot menevät miljoonaa. Aluksi ne matelivat puoleen väliin saakka ja nyt on koko ajan perjantai. En voi uskoa, että seuraavaksi käydään 30:ttä viikkoa. Tuleva synnytys on alkanut mietittyttämään ja olenkin kuunnellut ainakin sata erilaista podia liittyen erilaisiin synnytyskertomuksiin. Viimeisimmällä neuvolakerralla piti kertoa omista synnytystoiveista ja tuntui jotenkin uskomattomalta, että tässä sitä keskustellaan meidän synnytyksestä. Siis meidän ja meidän vauvan synnytyksestä. Todella jännittävää!

Pikku hiljaa olemme valmistautuneet vauvan tuloon myös laittamalla hänelle omaa huonetta, hankkimalla vaatteita ja muita tarvikkeita sekä järjestelemällä kotia. Näistä voin kertoa seuraavassa postauksessa lisää!

Muista tulla seuraamaan kierron verran toivoa-tiliä! Jos haluat seurata minun henkilökohtaista tiliä, niin sen löydät tästä @jaanavaholuoto.

Vauvakuplaterveisin,

Jaana