Tiedän olevani hyvin onnekas, että saan kirjoittaa tämän postauksen. Kuukausi sitten tapahtuneen synnytyksen myötä olen nyt kahden ihanan tyttären äiti. Äitiys ei ole ollut minulle mitenkään itsestään selvää, sillä matka tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että ihan jokaiselle pysäkille ei olisi tarvinnut poiketa tässä viimeisimmässä etapissa eli synnytyksessä. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan, terveydenhoitajan sanoin, monta uutta kokemusta rikkaampana. Jos olet lukenut aiemmat tekstini, niin tiedät miten pitkä matka meidän matkamme vanhemmiksi on ollut. Tiedät, että matkalle on mahtunut pitkää yrittämistä, kohdunulkoinen raskaus, vyöruusu, hiivatulehduksia, bakteerivagionoosia, endometrioosi, PCOS, inseminaatioita ja IVF-hoito. Toisaalta tämä toinen raskaus alkoi käytännössä luomuna ovulaation buustauksella ja siitä olen kovin kiitollinen. Voit lukea tarinan raskautumisesta tästä! Raskaudet ovat olleet raskaita vakavan pahoinvoinnin eli hyperemeesin takia molemmilla kerroilla ja nyt jälkimmäisessä raskaudessa kovat kivut selässä ja lantiossa alkoivat vaivata aikaisessa vaiheessa supisteluista ja raskaudenaikaisesta diabeteksesta puhumattakaan. Liikkumis- ja toimintakyky oli kovin rajoittunut viimeiset kuukaudet ja se ei itsessään ollut paras yhdistelmä touhukkaan 1,5v esikoisen kanssa yhdistettynä. Kaikesta kuitenkin selvittiin kunnialla ja toiveissa oli kaikkien rankkojen kokemusten korvaava luonnollinen synnytys.
Kävin mieheni kanssa synnytysvalmennuksessa, kuuntelin aiheesta kirjoja ja podcasteja sekä muutenkin imin kaiken mahdollisen tiedon synnyttämisestä itseeni. Mieheni kuunteli pyynnöstäni synnytykseen liittyvän kirjan, jossa kerrottiin siitä, miten hän voisi olla parhaiten avukseni ja tuekseni synnytyksessä. Keskustelimme aiheesta kotona ja siitä minkälaista tukea toivoin häneltä synnytyksen aikana. Kirjoitin toivelistan HUS:in sivuilta löytyvän ”Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lomakkeen kysymysten pohjalta”. Olin valmistautunut henkisesti myös siihen, että kaikki ei mene toiveideni mukaan ja joudun poikkeamaan toiveistani. Olin avoimin mielin ja täynnä intoa! Me olimme täysin valmiita! Tai ainakin niin valmiita kuin synnytykseen voi olla. En vain osannut ennalta arvatakaan kuinka kaukana haaveeni olisi todellisuudesta.
Synnytystoiveet vs. reality
Haaveilin luonnollisesta synnytyksestä. Haaveilin synnyttämisestä veteen. Näin mielessäni hetken, kun saan ponnistettua vauvan ulos ja nostan hänet itse vedestä syliin ja näemme toisen tyttäremme ensimmäistä kertaa. Haaveilin siitä, että synnytys alkaa spontaanisti ja voisimme olla mahdollisimman pitkään kotona. Sairaalan saavuttuamme synnytys etenisi luonnollisesti rauhallisessa tunnelmassa. Pärjäisin alkuun TENS-laitteen avulla, jonka jälkeen siirryn ammeeseen ja mieheni ottaa kanssani supistuksia vastaan, painaa akupisteitä ja auttaa minua pysymään rentona. Tämä olisi meidän yhteinen matkamme, meidän haaveemme, meidän synnytyskuplamme, meidän hetkemme.
Pitkin raskautta seurattiin vauvan kokoa, koska vatsani sf-mitta kulki tasaisesti yläkäyrää. Siinä ei toisaalta ollut mitään uutta, niin se kulki esikoisestakin ja hän painoi syntyessään 4200g. Esikoisemme oli perätilassa, joten isokoisena minulle ei annettu muuta vaihtoehtoa silloin, kuin suunniteltu sektio. Hänen painonsa arvioitiin olevan syntymähetkellä 4500g, joka olikin sitten hieman yläkanttiin. Ensimmäisen synnytystarinani voit lukaista tästä! Olin jo esikoisen kohdalla hyvin valmistautunut synnyttämään alateitse ja silloin saatu sektiopäätös oli kova paikka. Olin kovasti toivonut jonkun asian menevän luonnollisesti hoitojen jälkeen. Suunniteltu sektio oli hyvä kokemus, mutta siitä huolimatta toivoin toisella kierroksella alateitse tapahtuvaa synnytystä. Mielessä oli myös tieto siitä, että kahden sektion jälkeen ei voi enää alateitse synnyttää, jos joskus vielä olisi raskaana.
Vauva on pää alaspäin!
Vauva oli kuin olikin oikein päin! Melkein jokaisen loppuraskauden neuvolakäynnin yhteydessä katsoimme ultralla vauvan tarjonnan minun toiveestani. Joka kerta olin yhtä huojentunut siitä, että asento oli pysynyt ja siten meillä olisi mahdollisuus päästä synnyttämään alateitse. Kävin joitain kertoja synnärillä seurannassa ja samalla vauvan painoa katsottiin. Syitä käynteihin oli mm. vauvan liikkumattomuus, ennenaikaiset supistelut ja lapsiveden menon epäily. Näiden käyntien yhteydessä saimme koko- ja synnytystapa-arviota varten ajan äitiyspolille rv 38+0.
Raskausviikko 38 tuli ja ihana naislääkäri otti meidät vastaan. Keskustelimme hyvän aikaa raskaudesta ja tulevasta synnytyksestä. Vauva oli isohko ja lääkäri arvioi hänen olevan 4200g lasketun ajan tienoilla. Vauva oli vielä ylhäällä, mutta kohdunkaula oli pehmentynyt ja lantioni vaikutti tilavalta. Lääkäri tulosti meille vielä kuvia vauvan kasvoista ja oli kovin empaattinen meitä kohtaan. Alatiesynnytystoiveeni takia hän sanoi, ettei halua päästää raskautta yli lasketun ajan, vaan laittaa meille käynnistysarvioon ajan 7-10 päivän päähän. Jännittävää! Olin toivonut luonnollista käynnistymistä, mutta toisaalta en halunnut synnyttää 5kg vauvaa, joten paras mennä lääkäreiden ohjeiden mukaan. Ajan saimme tasan 10 päivän päähän, koska sitä ennen kaikki ajat olivat buukattu.
Kymmenen pitkän päivän jälkeen aloin olla aivan kypsä raskaana oloon. Minua supisteli koko ajan, liikkuminen oli hankalaa ja esikoisellani oli menossa ”tahdon olla vain äidin sylissä”-vaihe. Siinä minä sitten kannoin vatsassani neljä kiloista ja sylissä 12kg tyttäriämme. Olo alkoi olla aika valmis. Käynnistyspäivän aamuna oli itku erittäin herkässä. Itketti kaikki! Itketti ikävä esikoistamme kohtaan jo valmiiksi ja jännitti tuleva. Näkisimmekö jo pian tulevan perheenjäsenemme? Suuntasimme synnärille ja odottelimme pääsyä lääkärille. Tällä kertaa vastassamme oli mieslääkäri, jota en ollut aiemmin tavannut. Tästä kerrasta ei sitten jäänytkään jälkipolville juurikaan kerrottavaa. Saimme koko vastaanoton aikana hänestä irti ehkä kolme kokonaista lausetta. Ilman omaa aktiivista kyselyäni emme olisi edes tienneet, että miten asiat etenevät. Käytännössä nämä lauseet olivat:
- ”Ota housut pois”
- ”Vauva on iso, nyt noin 4500g”
- ”Tänään ei ole aikoja käynnistykseen”
Olen tämän pitkän historian takia hyvin tottunut kävijä gynekologin penkissä ja liiankin tuttua on erilaiset sisätutkimukset. Silti mielestäni on kohteliasta sanoa esimerkiksi, että ”minä alan nyt tutkia” tai ”kosken nyt” tai mitä ikinä, eikä vain survasta sormia haaroväliin sanomatta sanaakaan. Ultraus tehtiin hiljaisuuden vallitessa, kunnes kuulimme tuon toisen lauseen. Lopuksi lääkäri rullasi tuolinsa takaisin koneen ääreen ja kommunikoi kanssamme vielä viimeisen lauseen. Ehkä tilanne ei nyt ollut ihan näin karrikoitu, mutta tällainen kuva meille käynnistä jäi. Lääkäri näytti siltä, että tilanne olisi ohi ja käynti tehtynä, mutta minä piinasin häntä vielä tovin kysymyksilläni. Kyselin käynnistyksestä, sen ajankohdasta, miten se tapahtuu, mitä voimme siitä odottaa ja pitääkö siihen jotenkin valmistautua. Sanoin myös hänelle, että toivon, että hän ymmärtää minun kyselevän sen takia, että minua ei yhtään lämmitä lukea tekstiä tästä käynnistä oma kannasta kahden viikon päästä, kun vauva on jo maailmassa. Tarvitsen vastaukset nyt. Lopputulemana oli, että osasto on täynnä ja me lähdimme kotiin kassiemme kanssa. Elettiin keskiviikkoa ja käsky oli tulla takaisin lauantaina.
Lapsivedet
Poistuttuamme pettyneinä sairaalasta lääkärin tökeröhkön käytöksen jälkeen kävimme lounaalla ja varasin kahdelle seuraavalle päivälle synnytyksen kypsyttelyhoidot. Ajattelin, että yrittänyttä ei laiteta ja kaikki ässät otettiin vielä kerran käyttöön. Mitään ei tapahtunut ja illalla kävin vielä paikallisessa urheiluhierojakoulussa kahden tunnin hieronnassa sillä ajatuksella, että oksitosiinihormonit ja rentoutuminen laittaisi hommaan vauhtia. Vaikkei synnytys käynnistyisi, niin siitä olisi ainakin itselleni hetkellisesti iloa ja rentoutumista. Illalla saunan jälkeen painuimme nukkumaan ja nukuinkin melko hyvin pitkästä aikaa siihen saakka, kunnes esikoisemme huusi ja könysin hänen makuuhuoneeseensa. Matkalla huomasin reisiäni pitkin valuvan lämmintä nestettä noroina. Ei mitenkään runsaasti, mutta tippa kerrallaan sen verta, että kun heräsin tarpeeksi, niin ymmärsin kyseessä olevan lapsivesi. Aamulla asiasta ei ollut enää epäilystäkään, kun valuminen jatkui heti herättyäni ja soittelin synnärille saadakseni lisäohjeita. Sovimme, että odottelemme supistuksia rauhassa kotona ja jos mitään ei ala tapahtua, niin kävisimme illalla näyttäytymässä.
Päivä oli ja päivä meni. Jännittävän kutkuttava tunne oli koko päivän läsnä. Josko tämä sittenkin etenisi toiveideni mukaan. Koko loppuraskauden minua oli supistellut kipeästikin, mutta nyt ei tullut yhden ainoata napakkaa supistusta. Pieniä nipistyksiä, mutta ei muuta. Siispä illalla suuntasimme näyttäytymään sairaalalla. Käyrien jälkeen minulle tehtiin sisätutkimus, joka olikin yllättävän inhottava. Olisi tehnyt mieli lähteä lentoon, kun kätilö yritti ylettyä vauvaan saakka siinä onnistumatta. Olin juuri ehkä sormelle auki, mutta vauva oli tosi korkealla ja siksi tutkimus teki kipeää. Lapsivesitestin perusteella vuoto oli kuitenkin lapsivettä, joten seuraavana aamuna pitäisi palata käynnistykseen, jos sitä ennen ei alkaisi tapahtua. Saimme vielä akupunktioneuloja, jos ne olisi auttanut synnytystä liikkeelle. Ajelimme kotiin mäkkärin kautta perhosia vatsassa!
Synnytyksen käynnistys
Illalla hääräsimme kaikenlaista emmekä malttaneet mennä nukkumaan. Äitini tuli vahtimaan esikoistamme ja juttelimme niitä näitä koko illan. Luin itse ja luetutin vielä äidillä ja miehellänikin synnytystoivelistamme. Olisihan se hyvä muistaa, että mitä on itse toivonut. Ensimmäiset kohdat tosin menivät heti pieleen. Toivoin, että synnytystä ei vauhditettaisi, vaan se saisi edetä omalla painollaan. Olin myös toivonut mielessäni, etten joutuisi olemaan johdoissa ja piikitettävänä, mutta sitä en ollut maininnut toiveissani. Tiesin senkin toiveen menevän romukoppaan, koska saisin suonensisäisen antibiootin heti aamulla, koska lapsiveden menosta oli sen verran pitkä aika. Maltoin kuitenkin puolenyön jälkeen lopettaa höpöttämisen ja painuin nukkumaan. Josko tänä yönä pitäisi lähteä synnyttämään?
Kello soitti kuudelta ja torkutin. Tai niin ainakin luulin, mutta olin sammuttanut koko kellon. Onneksi jossain vaiheessa mieheni herätys soitti ja huomasimmekin nopeasti, että emme kuunaan kerkeäisi ajoissa sairaalaan. Meille oli sanottu aikahaarukaksi noin 6-7 aamulla, ettei ole niin nuukaa. Heräsimme varttia vaille seitsemän ja keräsimme nopeasti kimpsut ja kampsut kasaan. Ystäväni oli kysynyt jo varhain aamulla viestillä, että olettekohan jo täällä sairaalan mäellä, kun hän oli saapunut sinne juuri töihin. Matkalla kirjoitin hänelle, että emme, koska nukuimme pommiin omasta synnytyksestämme. Niin voi käydä vain meille.
Hätä ei onneksi ollut tämän näköinen ja pääsimme sairaalalle. Käyrien oton jälkeen kohtelias mieslääkäri (huom! Eri lääkäri kuin viime kerralla) teki sisätutkimuksen ja totesi paikkojen olevan juuri ja juuri sen verran kypsät, että voisimme laittaa ballongin. Minua jännitti etukäteen ballongin laitto, koska edellisen päivän sisätutkimus oli tuntunut niin kurjalta ja lapsettomuushoitojen aikainen erittäin kivulias munatorvien aukiolotutkimus kummitteli mielessä. Silloinkin ruiskutettiin jonkinlainen vesipallo kohtuun, mutta kyseessä on varmasti täysin erilainen toimenpide ja kohtukin on silloin “hieman” eri kokoluokkaa kuin mitä se on viimeisillään raskaana. Taitava lääkäri sai ballongin heti paikoilleen eikä se tuntunut käytännössä miltään. Jännitys kihelmöi vatsassa, nyt sitä mennään!
Ballongin laiton jälkeen vauvasta otettiin hetken aikaa käyrää, jotta voitiin varmistua, että hän voi hyvin. Samalla minulle laitetttiin kanyyli, jotta voisin saada suonensisäisen antibiootin. Antibiootti piti laittaa, koska lapsivesien menosta oli tässä vaiheessa jo yli 24h aikaa ja sen lisäksi oli laitettu tuo ballonki. Tässä vaiheessa synnytystoiveistani sai vetää jo kaksi kohtaa yli. Kuten aiemmin kirjoitinkin, niin toivoin, että synnytys etenisi omalla painollaan eikä sitä tarvitsisi vauhdittaa ja toivoin myös, että en olisi ns. potilaana piuhoissa ja letkuissa kiinni vaan saisin ”synnytellä” omassa rauhassani ilman ylimääräisiä lääketieteellisiä toimenpiteitä. Kanyyli kädessä, ballonki pimpissä ja käyräletkut vatsassa maatessani mietin, että ihan ei mennyt tämä homma toiveiden mukaan, mutta ehkä se tästä!
Saimme perhehuoneen käynnistelyä varten ja taitava kätilö laittoi pyynnöstäni vielä akupunktionastat vauhdittamaan synnytyksen käynnistymistä. Päätimme lähteä heti syömään kaupungille lounasta, jos vaikka synnytys käynnistyisikin rivakasti, niin ehtisimme ajoissa takaisin ennen kovia supistuksia. Autoon kävellessä aloin tuntea ensimmäisiä supistuksia ja ne eivät olleetkaan mitään pieniä aaltoja tai paineen tunnetta. Heti ensimmäinen supistus tuntui yllättävän voimakkaasti. Autossa supistuksia tuli muutama matkalla kaupunkiin. Kaikki eteni ja olimme innoissamme. Tätä olin odottanut ja nyt odotus palkittaisiin, me pääsisimme synnyttämään ja saisimme kuopuksen pian syliimme!
Syödessä sain ensimmäisen erittäin kivuliaan supistuksen. Olen tottunut koviin vatsakipuihin elämäni aikana. Kipukokemusta on kertynyt esimerkiksi ärtyvän suolen aiheuttamista pahoista suolistokouristuksista, tulehtuneesta umpisuolesta, kohdunulkoisen raskauden aiheuttamasta vatsan sisäisestä verenvuodosta ja lamaannuttavista endometrioosin aiheuttamista kuukautiskivuista näin muutaman mainitakseni. Minulla oli ajatus, että tulen kestämään supistusmaista kipua hyvin, vaikka se olisi suhteellisen kovaakin. Silti ensimmäinen kova supistus yllätti kivuliaisuudellaan. Pelkkä hengittely tuntui riittämättömältä ja oli ihan pakko sulkea silmät ja yrittää kaikin keinoin pysyä rentona. Supistus kesti yllättävän pitkään eikä ollut mikään nopeasti ylös ja sitten taas alas, kuten olin kuullut ja lukenut. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan mikään hälytyskello vielä soinut. Sanoin miehelleni, että jos nämä jatkuvat tällä kovuudella, niin saamme suunnata pian takaisin sairaalalle, että voidaan laittaa TENS-laite selkään auttamaan supistuksen vastaanotossa. Mieheni hotkaisi sushit ennätysajassa ja lähdimme takaisin sairaalalle.
Supistusten vastaanottamista, jumppapalloa ja TENS-laitetta
Pääsimme takaisin sairaalalle ja mieheni laittoi TENS-laitteen paikoilleen. Koko aamun supistukset olivat olleet yllättävän kovia. Muutamia tajunnan pysäyttäviä supistuksia ehti tulla ennen kuin supistuskipu hieman pehmeni ja vaihdoin TENS-laitteen suihkussa istumiseen jumppapallon kanssa. Lapsivettä valahti ulos joka välissä, mutta ballonki pysyi visusti paikallaan. Vatsaa särki käytännössä koko ajan ja tunsin jatkuvaa painetta alavatsassa ja häpykummun tienoilla. Kipu oli kuitenkin suhteellisen siedettävää, vähän kuin olisi jatkuvat kovat kuukautiskivut päällä.
Lähdimme käymään kävelyllä ulkona, josko se saisi ballongin tulemaan ulos ja paikkoja kypsymään. Supistuksia tuli koko ajan 5-10min välein napakoina ja niiden aikana TENS-laite tykytti maksimilla ja mieheni painoi erilaisia akupisteitä minkä kerkesi! Ballonki sen sijaan oli ja pysyi sisuksissa. Päästyämme takaisin huoneeseen minulta otettiin verikoe CRP-arvojen eli tulehdusarvojen seurantaa varten. Niitä seurataan, koska lapsivedet oli menneet ja siten olisimme vauvan kanssa alttiimpia saamaan infektion. Samaisesta syystä sain antibioottia kanyylin kautta. Nyt oli kulunut 36h lapsivesien menosta ja olimme olleet sairaalassa 10h. Koko kymmenen tunnin ajan supistuksia oli tullut 5-10min välein, joista suurin osa oli erittäin kipeitä. Supistusten välissä vatsaan ja häpykumpuun jäi outo, kivulias painekipu.
Yritin käydä pissalla, mutta se oli kovin epämukavaa ballongin kanssa. Jouduin nojaamaan selkäni vessanpönttöön ja istumaan takakenossa, että sain jotenkin onnistuttua. Kätilöni sattui tulemaan huoneeseen juuri, kun olin vessassa ja mainitsin hänelle hankaluudesta pissata. Hän halusi tarkistaa, että olisiko ballonki valahtanut emättimeen, koska se voisi olla syynä hankaluudelle. Nopealla tsekkauksella hän totesi näin käyneen ja yhdellä hengityksellä kätilö nappasi ballongin pois. Se oli siis tehnyt tehtävänsä. Seuraavaksi jatkettiin misoprostoli lääkkeellä, joita sain kaksi illan aikana ”sektioprotokollan” mukaisesti. Tämä tarkoittanee sitä, että aiemman sektioni takia kohtuni ei välttämättä ole niin kestävä kuin ns. normaalissa tilanteessa ja siten käynnistyksen kanssa on syytä edetä varovaisin askelin.
Rankka yö
Misoprostolit ylläpitivät supistuksia ja jatkuva supistusten välinen kipu oli koventunut. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä pian 18 vuotta ja joka ikinen yö nukumme täysin toisissamme kiinni. Perhehuoneessamme oli kaksi 90cm sänkyä, joista toiseen änkesimme vierekkäin nukkumaan. Supistukset olivat kivuliaita ja heräsin niistä jokaiseen herättäen samalla mieheni painamaan akupisteitä. Minulla oli TENS-laite selässä ja pistin sen täysille jokaisen supistuksen kohdalla. Yhteen asti yöllä jaksoimme ottaa supistuksia näin vastaan, mutta sitten soitimme kelloa, koska supistuksia oli tullut jo useamman tunnin viiden minuutin väleillä erittäin kipeinä.
Kätilö tuli ja teki sisätutkimuksen. Sisätutkimus teki taas todella kipeää ilmeisesti sen takia, kun hän yritti ylettyä tunnustelemaan vauvan päätä. Vauvan pää oli korkealla ja olin maksimissaan 1-2cm auki. Kätilö ehdotti kipupiikkiä, että saisimme nukuttua. Olin lukenut, että kipupiikkiä ei voi antaa, jos synnytys on kovin pitkällä ja sitä käytetään lähinnä synnytyksen alkuvaiheessa. Harkinnan jälkeen päätin ottaa sen tiedostaen, että tarvitsen lepoa, jos ja kun tässä tulee ilmeisesti kestämään aika pitkään. Kätilön mukaan kipupiikin pitäisi viedä supistuskipu pois ja saisin nukuttua yön yli, jonka jälkeen käynnistystä jatkettaisiin.
Kipupiikki vei ehkä minimaalisesti terävimmän kärjen supistuksista, mutta ne olivat edelleen niin kipeitä, että heräsin jokaiseen herättäen myös mieheni painamaan akupisteitä. Jokaisen kohdalla ruuvasin TENS-laitteen täysille ja aamuun mennessä olimme molemmat aika väsyneitä. Koko yön supistuksia tuli 5-10min välein. Aamulla ajattelin, että yritän antaa mieheni nukkua edes hetken ja tunnin sinnittelin yksikseni supistusten kanssa. TENS-laite huusi täysillä ja makasin vuoroin jumppapallon päällä ja vuoroin mieheni sylissä. Olin ajatellut, että liike ja asentojen vaihtaminen auttaisi, mutta omalla kohdallani supistukset korvensivat erikoisella tavalla alavatsaa ja häpykumpua, jolloin pienikin liikahtaminen teki hurjan kipeää. En siis voinut käyttää mitään lantion pyörittämistä tai muuta vastaavaa liikettä supistusten vastaanottamiseen. Edelleen supistusten välissä oleva kipu oli tujua.
Lapsiveden menosta 50h – Kipeitä jatkuvia supistuksia 26h
Aamu tuli viimein ja aamuvuorossa oleva gynekologi tuli huoneeseen. Hänen piti luonnollisesti tehdä sisätutkimus nähdäkseen mikä on tilanne. Minulle on tehty elämäni aikana varmasti ainakin sata sisätutkimusta tai muuta alapään ronkkimista lääkäreiden toimesta lapsettomuushoitojen takia. En jännitä kyseistä toimenpidettä siten käytännössä ollenkaan, mutta tällä kertaa purskahdin itkuun. Minua ahdisti muutamat aiemmat kivuliaat tutkimukset niin lujasti, että teki mieli lähteä lentoon eikä olla rennosti paikallaan. Vauva oli niin korkealla, että sisätutkimukset olivat kovakouraisia ja siten erittäin inhottavia ja kivuliaita. Varmasti olin myös herkällä mielellä, koska kipeitä supistuksia oli takana jo 26h eikä ihan hirveän hyvin oltu levättykään edellisenä yönä. Olin auki 2cm ja vauva edelleen ylhäällä. Epätoivo alkoi iskeä.
Synnytystä ja supistusten tehoa lisättiin misoprostolilla ja tilanne otti ihan uudet sväärit. Kukaan ei ollut sanonut mitään siitä, että mielestäni supistukset olivat kummallisen pitkäkestoisia ja niiden välissä oli edelleen kovaa kipua. Aamiaisen jälkeen lähdimme mieheni kanssa kävelemään sairaalan R-kioskia kohden ja supistuksia tuli kahden minuutin välein. TENS-laite huusi tuttuun tapaan täysillä ja hengittelin niin rauhallisesti kuin vain suinkin pystyin mieheeni nojaillen. Supistuskipu oli niin suurta, että tuntui tajun lähtevän. Viimein saavutimme kioskin ja mieheni kokosi siitä itselleen lounaaksi salaatin. Samaan aikaan sain tähän mennessä kivuliaimman supistuksen ja meinasin tuupertua kioskin lattialle. Mieheni oli selkä minuun päin eikä nähnyt tilannetta, taisi miettiä, että ottaako fetaa vai mozzarellaa samalla, kun vaimo irvistää tuskissaan. Ei mene aina tasan nallekarkit! Matka takaisin huoneeseen oli pidempi kuin maratoni, supistuskipu oli äärimmäisen kovaa ja jalat meinasivat mennä alta jokaisen kohdalla. Montaakaan askelta ei ehtinyt supistusten välissä ottaa. Supistusten välinen kipu alkoi olla melkoisen sietämätöntä painetta.
Sinnikkäästi menin suihkuun pallon päälle istumaan, kun viimein saavutimme huoneen. Sain sellaisen supistuksen, että en vain enää pystynyt istumaan pallon päällä, kun tykytys alapäässäni oli niin infernaalisen tuju. Supistus kesti ja kesti, eikä se lähtenyt laskemaan, vaikka kipu oli jo sietämättömän suuri. Suustani alkoi tulla väkisinkin ”aaaa”-äänettä, enkä enää pystynyt vain hengittämään hiljaa ja rauhallisesti. Yritin pitää leuan rentona ja sanoa vain A-kirjainta, jotta lantio pysyisi rentoni ja mieheni tuki minua siinä muistuttamalla asiasta, kun kipu oli sietämätöntä. Olin ihan puulla päähän lyöty, kun supistus viimein laantui. Sitten tuli seuraava samanlainen. Olin aika varma, että kuolen, jos en saa mitään apua ja pyysin miestäni soittamaan kelloa.
Tarina jatkuu seuraavassa julkaisussa…