IVF-hoito & Piinapäivät

Jännittävä postaussarja saa jatkoa! Tämä on toinen blogipostaus uudesta blogisarjasta nimeltä “Mitä heille kuuluu nyt?“! Blogisarjassa kerrotaan podcastissa vierailleiden ihmisten tämän hetkisiä kuulumisia heidän itsensä kertomina. Jokainen heistä on tehnyt arvokasta työtä antaessaan nimensä ja kasvonsa tahattomasta lapsettomuudesta puhumiseen. Samalla he ovat olleet osana tekemässä aiheesta vähemmän tabua ja siten toivottavasti helpottaneet jonkun toisen samaa polkua kulkevan matkaa. Vertaistuki on äärimmäisen arvokasta ja jokainen tarinansa kertonut on ollut tärkeässä osassa helpottamassa muiden vertaisten matkaa. 

Jos et ole vielä kuunnellut Sannan jaksoa, niin voit kuunnella sen tästä!

SANNAN KUULUMISIA

Hei pitkästä aikaa!

Täällä kirjoittelee Sanna, joka vieraili podcastissa 2021. Jakson nauhoitushetkellä olin vanhempainvapaalla kauan odotetun tyttäremme kanssa. Nyt olen jälleen vanhempainvapaalla, sillä perheeseemme syntyi toinen lapsi viime syksynä. <3

Meillä oli alusta saakka haave toisesta lapsesta, vaikka pitkän lapsettomuuden jälkeen se tuntui vähän röyhkeältä. Toki olimme äärettömän kiitollisia siitä, että olimme lopulta saaneet edes yhden. En uskaltanut luottaa siihen, että voisimme olla toisen kerran yhtä onnekkaita. Myin vauvanvaatteet kiireesti pois heti niiden jäätyä pieniksi, jotta en joutuisi siihen urakkaan samaan aikaan kun kävisin läpi suruprosessia siitä, ettei toista lasta tullutkaan.

Koska ikä painoi päälle, halusimme palata hoitoihin mahdollisimman pian. Vaikka meillä oli alkioita pakastimessa, mielessä kolkutti, että voi olla vielä tarpeen käydä uusi IVF-hoitokierros, ja tunsin, kuinka solut vanhenivat sisälläni päivä päivältä. Hoitoihin palaaminen edellytti kuitenkin imetyksen lopetusta, joten oli tehtävä kompromissi. Korona-aikaan syntyneen ja ensimmäisen vuoden melko eristyksissä eläneen lapsen aloitettua päiväkodissa sairastelimme paljon, ja halusin jatkaa imetystä pahimman flunssakauden yli. Keväällä 2022 lopetin imetyksen hieman haikein mielin, ja kesäkuussa pääsimme ensimmäiseen alkionsiirtoon.

Lapsettomuushoidoissa käyminen oli hieman erilaista, kun sitä soviteltiin ruuhkavuosien arkeen. Kun aiemmin lääkärikäynneillä käytiin yhdessä puolison kanssa ja tunnelma oli jotenkin harras, nyt esimerkiksi kiirehdin lääkäriin viime tingassa kaahaten sähköpotkulaudalla (jollaiseen en muutoin ole halunnut edes koskea!).

Ensimmäisessä alkionsiirrossa soi taustalla ”Whatever it takes, or how my heart breaks, I will be right here waiting for you”. Tuloksena oli kemiallinen raskaus.

Elokuussa pääsimme uudestaan siirtoon. Tulos oli positiivinen, ja pääsimme näkemään varhaisultrassa sykkeen. Raskausviikolla 10 kävin ylimääräisessä ultrassa yksityisellä, sillä en jaksanut odottaa nt-ultraan saakka. Selvisi, että alkio oli lopettanut kasvun jo viikkoa aiemmin, eikä sykettä enää löytynyt. Sain lähetteen Naistenklinikalle. Edessä oli lääkkeellinen tyhjennys kotona, ja onneksi sain sen lopulta sovittua arkipäivälle niin, että lapsi oli päiväkodissa. Tyhjennys ei ollut niin paha kokemus kuin mitä olin pelännyt, mutta se ei onnistunut täydellisesti. Kohtuun jäi residuaa, joka lopulta saatiin poistettua hysteroskopiassa joulun alla, kun keskenmenosta oli kulunut jo reilu pari kuukautta.

Keskeytynyt keskenmeno oli henkisesti rankka kokemus. Surulle oli haastavaa löytää aikaa ja tilaa, kun hoidettavana oli työt ja 2-vuotias lapsi. Itkut itkettiin lähinnä bussissa työmatkoilla. Onneksi aiempi lapsettomuusmatka oli tuonut arvokkaan työkalupakin kriisin käsittelyyn. Osasin etsiä ja pyytää apua, mikä oli erityisen tärkeää nyt, kun elämässä oli myös pieni lapsi.

Vaikka en ollut henkisesti vielä valmis, päätimme jatkaa seuraavaan alkionsiirtoon heti, kun se fyysisen palautumisen puolesta oli mahdollista. Tsemppasin, askartelin unelmakartan ja kävin akupunktiossa. Raskaustesti oli jälleen positiivinen, mutta kun kävin vielä yksityisellä mittauttamassa hcg-arvoja, ne olivat aiempiin raskauksiin verrattuna matalahkot. Varasin myös ajan ylimääräiseen varhaisultraan mahdollisimman aikaisille viikoille. Ultrassa alkio oli pienempi kuin sen ajankohtaan nähden olisi pitänyt olla, eikä sykettä näkynyt. Ostin paljon siteitä ja salmiakkia varustautuakseni taas lääkkeelliseen tyhjennykseen.

Pohdin, miten mielenterveyteni kestäisi toistuvat keskenmenot. Olin turhautunut, sillä syitä keskenmenoihin ei tutkittaisi, kun suurin osa niistä oli luokiteltu vain biokemiallisiksi raskauksiksi, ja lisäksi synnytyksen sanottiin ”nollaavan” keskenmenojen määrän (tämä oli minusta pöyristyttävää, sillä kokemukseni eivät toki nollaantuneet). Varasin vielä ajan yksityiselle lääkärille, kun halusin puhua keskenmenotutkimuksista. Lääkäri halusi kuitenkin ensin ultrata, ja ruudulta näkyi juuri oikean kokoinen alkio ja reipas syke.

Menetyksen pelko varjosti koko raskautta. Onnekseni sain erinomaista tukea neuvolassa ja pääsin kuuntelemaan sydänäänet viikottain. Muuten raskaus sujui hyvin, vaikka olikin hieman aiempaa raskaampi kokemus myös fyysisesti. Myös edelliseltä kerralta tuttu raskausdiabetes palasi entistä hankalampana, ja sen vuoksi synnytys käynnistettiin vähän etukäteen. Synnytys oli helppo, ja saimme perheeseen rakkaan ja odotetun pikkuveljen.

Arki uhmaikäisen ja vauvan kanssa on ajoittain hyvinkin intensiivistä, äänekästä ja kaoottista. Osaan kuitenkin nauttia vauva-ajasta nyt paremmin, kun esikoisen äitinä tuntemaani epävarmuutta on hiljalleen karissut. Korona-ajan vauvavuoteen verrattuna elämä on nyt täysin erilaista, kun pääsee myös ihmisten ilmoille, vaikkapa äiti-vauvajumppaan. Mutta erityisesti 3-vuotiaan vanhemmuus on todella antoisaa: lapsen rajaton mielikuvitus ja oivaltavat jutut tuovat paljon iloa jokaiseen päivään. Olen aina rakastanut lastenkirjallisuutta, ja on ihanaa, kun lapsi jaksaa jo kuunnella ja pyytää lukemaan. On myös ihana nähdä hänet ylpeänä isosiskon roolissa.

Näiden kahden kanssa kulkiessani (olkoonkin se vielä vähän jännittävää ja joskus aika hikistäkin matkantekoa) tunnen välillä pakahtuvani kiitollisuudesta. Minua hävettää, miten onnekas olen.

Toivon Kierron verran toivoa -podcastin ja blogin seuraajille kaikkea hyvää. <3 Haluan myös lähettää Jaanalle isot kiitokset, että olet jatkanut tätä tärkeää työtä lapsettomuuden teeman parissa! Podcastien kuuntelu toi minulle tukea myös sekundäärisen lapsettomuuden matkalla. Äärimmäisen kiitollinen olen myös Simpukan kautta löytyneestä vertaistuesta, joka on ollut kullan arvoista myös äitiydessä lapsettomuuden jälkeen.

KIITOS SANNA KUULUMISISTASI!

Lämmin kiitos Sanna, kun annoit aikaasi ja kerroit sinun kuulumisia! Ihana kuulla, että teidän perhe on kasvanut haastattelumme jälkeen, vaikka siihen mahtuikin matkalle suurta surua. Kiitos kauniista sanoistasi ja kaikkea hyvää teidän perheelle tulevaan!

Jaana